Sini ja hoitokoira

Sini rakasti hoitokoiraansa Bella enemmän kuin mitään. Se oli eloisa, lämmin ja suloinen, halailtavampi kuin yksikään hänen lelukoiristaan. Sini toivoikin usein, että saisi Bellan viereensä nukkumaan, sillä mikään ei varmasti voinut olla suloisempi tunne kuin pienen koiran paino jalkojen päällä. Se oli Sinin mielestä täydellinen määritelmä onnellisuudelle. Ja nyt siitä oli tulossa totta! Sini saisi pitää Bellaa kuin omaansa seuraavan viikon ajan, kävelyttää sitä, leikittää sitä, hoivata sitä ja nukkua sen vieressä.

Sini hypähteli innosta Bella vierellään. Hänen vanhempansa olivat luvanneet, että Bella saisi tulla heille hoitoon Bellan omistajan matkan ajaksi. Eivät hänen vanhempansa aina niin keljuja siis olleetkaan, vaikka eivät ostaneetkaan hänelle omaa koiraa. Tämä oli sentään jotain tämä! Vain muutama päivä enää, joina Sini tarvitsisi tällä tavalla varta vasten hakea Bella lenkille. Viikon ajan Bella olisi hänen kanssaan aina!

Bella nykäisi hihnasta ja alkoi peruuttaa. Sitten kaikki meni pieleen.                                   

1.

- Herran tähden, Sini, pysähdy nyt!

Vaaleatukkainen tyttö pyörähti hämmästyneenä ympäri kuullessaan nimensä.

- Minä olen juossut sinun perässäsi koululta saakka.

Aurinko häikäisi Siniä, ja hän varjosti silmiään nähdäkseen tulijan.

- Johanna, Sini naurahti. - Olisit huutanut kovempaa.

- Minähän huusin. Sinä vain et kuullut, tummempi tytöistä tuhahti ja veti muutaman kerran syvään henkeä. Juoksupyrähdys oli ottanut voimille.

Ilma oli todella keväinen. Tielle sulaneista lumista oli muodostunut lätäköitä ja saattoi vain odottaa, milloin ensimmäiset leskenlehdet ilmestyisivät tienpientareille.

- Onko sinulla kiire? Lähdetkö Jessin kanssa ulos? Sini kysäisi odotellessaan ystävänsä tasaavan hengitystään.

- No vähän, pitää mennä siivoamaan. Äiti on myöhään töissä ja lupasin viedä matot ulos.

Johannan hengitys kulki jo hieman paremmin.

- Höh. No entäs illalla sitten? Jos käyn nyt ensin Bellan kanssa kahdestaan?

- Se onnistuu. Sinä käyt aika paljon Bellan luona, Johanna totesi ja katsoi toista tyttöä myötätuntoisesti.

Sini nyökkäsi.

- Nähdään illalla!

Sini Vänskä oli jo kauan toivonut, että hänellä olisi koira. Se odottaisi häntä, eikä hänen tarvitsisi mennä tyhjään kotiin. Vanhemmat eivät kuitenkaan koiraa halunneet: ainakaan vielä. Sinin äiti toimi lastentarhaopettajana läheisessä päiväkodissa, ja isä oli kaupungissa eräässä tehtaassa työnjohtajana. Sinin äiti Merja oli puhelias ja kaikkien kanssa hyvin toimeen tuleva ihminen.  Myös hän piti kovasti eläimistä. Äidillä oli itselläänkin ollut nuorena koira, ja Sinillä olikin muutama kuva äidin sekarotuisesta Hulista päiväkirjansa välissä. Se oli ollut kaunis lapinkoiran ja pystykorvan sekoitus.

Sinin isä Matti oli enemmän koiran hankintaa vastaan. Hän ei pitänyt siitä, että kaikkialla olisi karvoja ja jaloissa pyörisi jatkuvasti joku. Kyllähän isäkin eläimistä piti, mutta hän ei koskaan ollut omistanut lemmikkiä, joten hän ei myöskään tiennyt, millaista koiran hoitaminen ja omistaminen olisi todella ollut. Sini myönsi isälleen auliisti, että koirasta olisi toki vaivaa, mutta hän yritti silti korostaa, että siitä olisi myös paljon iloa.

Vänskät asuivat tiilisessä rivitalossa alueella, jossa oli mukavan rauhallista. Rivitaloyhtiössä asui hieman vanhempia ihmisiä sekä muutama lapsiperhe. Sini oli kuitenkin jo pihan muita lapsia vanhempi, joten kavereita ei pihapiiristä oikein löytynyt. Kaikeksi onneksi hänen paras ystävänsä Johanna Puhakka asui kuitenkin melko lähellä, vain noin puolen kilometrin päässä omakotitalossa.

Sini istahti hetkeksi rivitaloyhtiön pihalla olevaan autonrenkaasta tehtyyn keinuun ja nautiskeli auringosta. Opettaja oli antanut Sinin luokalle äidinkielen läksyksi aineen kirjoittamisen, mutta se ei tahtonut kiinnostaa. Bellan kanssa ulkoilu olisi paljon mukavampi vaihtoehto. Varsinkin tällaisella säällä. Sini vei koululaukkunsa ulko-ovesta eteisen nurkkaan ja lähti kävelemään rouva Tanskasen kerrostaloasuntoa kohti. 

Bella oli Sinin hoitokoira, jonka omisti 66-vuotias Silja Tanskanen. Silja oli yksin elävä mutta menevä rouva, jonka silmäterä Bella oli. Bella puolestaan oli aivan valkoisen villakoiran näköinen, vaikka siinä ilmeisesti oli jotain muutakin rotua. Se oli jo 10-vuotias mutta edelleen virkeä ja leikkisä narttu. Sini oli ulkoiluttanut Bellaa jo jonkin aikaa lähes päivittäin ja monesti jopa usean kerran päivässä.  Sini oli tyytyväinen, että sai hoitaa ja ulkoiluttaa Bellaa, sillä se totteli Siniä kuin omistajaansa ja oli kaikin puolin ihana koira.  Niinä hetkinä Sini saattoi hetkeksi tuudittautua kuvitelmiin, miltä koiran omistaminen todella tuntui.

Sini saapui harmaan kerrostalon pihaan. Silja asui alimmassa kerroksessa, jotta hänen ei tarvitsisi kulkea rappusia. Sini soitti ensin ovikelloa, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Silja ei siis ollut kotona. Sini kaivoi taskustaan avaimen, jonka Silja oli antanut juuri tällaisia tilanteita varten. Sini avasi oven ja sai Bellalta riemukkaan vastaanoton. Koira hyppi innoissaan Siniä vasten ja pyörähteli itsensä ympäri kuin sirkuskoira. Se tiesi pääsevänsä ulos.

- No hei Bella, mitä tyttö, Sini sanoi koiralle, joka hyppi innoissaan hänen jalkojaan vasten.

- Lähdetäänkö ulos?

Koiraa ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Se juoksi ulko-oven ja Sinin väliä välillä haukahdellen innoissaan.

Sini otti Bellan punaiset valjaat ja hihnan eteisen naulakosta ja pujotti ne koiralle. Silja oli tarkka koirankin valjaiden väristä. Sekä hihnan että valjaiden täytyi olla sävysävyyn. Myös talvella Bellan vaatteet sopivat täydellisesti Siljan asusteisiin. Koiran vaatekaappi olikin varmaan täydempi kuin Sinin. Silja oli hieman höpsö kun kyse oli Bellan tavaroista.

Pihalle päästyään Sini pysähtyi ja katsoi koiraa.

-  Mennäänkö montun lenkki? hän kysyi koiralta. Bella kiskaisi hihnassaan montun suuntaan. Sini naurahti koiralle.

-  Hassu koira, taidat tietää suunnan. No mennään nyt sitten.

Bella juoksi ja haisteli riemuissaan tien vierustaa. Kumpikin heistä nautti kevään tuoksuista ja auringon lämmöstä. Asfaltti alkoi olla jo sula ja kuiva, mutta hiekkapolut olivat pehmeää kuravelliä.

-  Taidat tarvita pesua tämän lenkin jälkeen, Sini sanoi koiralle, joka oli muuttanut värinsä valkeasta kuraisen harmaaksi.

Puolessavälissä lenkkiä he tulivat vanhalle omakotitaloalueelle, jossa oli kauniita vanhoja puutaloja. Talojen pihat olivat upeasti hoidettuja, ja useimpien pihalle ilmestyi iltaisin kalliin näköisiä autoja. Sini kulki noita katuja mielellään, sillä ne olivat rauhallisia ja koivut varjostivat aurinkoa juuri sopivasti.

Sini ei tällä kertaa kiinnittänyt mitään huomiota taloihin ja pihoihin ympärillään vaan kulki ajatuksissaan. Hän mietti kulkiessaan äidinkielen ainetta, joka odotti kotona tekijäänsä. Opettaja oli käskenyt kirjoittaa kaksi sivua kesälomasuunnitelmista, mutta kuka niistä nyt vielä tiesi mitään? Sinin mielestä oli paljon mukavampaa kirjoittaa mielikuvituksellisia tarinoita vaikkapa aikamatkailusta.

Sini ei mietteissään nähnyt, kuinka heidän kulkuaan seurattiin. Kiiluvat silmät tuijottivat vihaisesti valkoiseksi maalatun aidan takaa. Bella kuitenkin vaistosi jotain outoa ja muuttui levottomaksi. Se kulki aidan ohitse aivan taluttajansa jalkaan nojautuen. Sini ei silti huomannut Bellan reaktiota. Hän havahtui vasta kun Bella alkoi kiskoa hurjasti.

-  Mitä sinä nyt haistoit? Siniä hymyilytti kun pikkukoira alkoi vetää hihnassa voimiensa takaa.

Äkkiä Sini näki, mikä Bellan oli saanut innostumaan: kaksikkoa vastaan tuli poika englanninspringerspanielin kanssa. Bella alkoi haukahdella villisti ja kiskoa, jos mahdollista, vieläkin kovemmin.

-  Taitaa olla tuttuja, Sini totesi ja kääntyi katsomaan tulijoita. Sini ei ollut nähnyt koiraa ja poikaa aiemmin, mutta ilmeisesti Bella tunsi vastaantulijat.

Springeri ja poika pysähtyivät Sinin ja Bellan kohdalle.

-  No hei Bella, sinulla onkin uusi taluttaja, tummahiuksinen poika sanoi Bellalle ja katsoi Siniä.

Sini ihmetteli, ettei ollut nähnyt poikaa koskaan aiemmin. Hän oli kuitenkin jo jonkin aikaa ulkoiluttanut Bellaa säännöllisesti, ja tämän pojan hän kyllä varmasti muistaisi.

-  Bella ja Miki ovat leikkineet ennenkin. Ne ovat hyviä kavereita keskenään, joten voit laskea Bellan leikkimään. Sitä on yleensä taluttanut vanhempi rouva, poika jatkoi ja silmäili yhä Siniä kiinnostuneesti.

-  Bella on Siljan koira, mutta olen taluttanut Bellaa nyt parin kuukauden ajan aina kun mahdollista, Sini vastasi yhä hieman hämillään.

Koirat haistelivat ensin toisiaan, mutta sitten Bella hyppäsi poikaa vasten ravaten pojan farkkujen lahkeet. Sini kiskoi sen alas ja punastui koiran käytöksestä. Bella ei normaalisti ollut yhtä tuttavallinen ihmisiä kohtaan. Se oli yleensä mieluummin välittämättä vieraista ennen kuin oli itse saanut omia aikojaan tutustua.

-  Bella, miten sinä noin menet hyppimään, Sini torui koiraa. - Anteeksi kauheasti, ei Bella yleensä hypi ketään vasten.

-  Ei se mitään, poika katsoi Siniä suoraan silmiin. Pojan silmät olivat huikaisevan siniset.

Poika hymyili ja rapsutti Bellan kuraista turkkia.

Lopulta Bella jätti pojan rauhaan ja kiinnostui Mikin leikkiin kutsusta. Ne innostuivat pomppimaan ympäriinsä ja sotkivat hihnansa useaan kertaan. Tapaaminen tahtoi mennä hihnojen selvittämiseksi.

-  Mistähän syystä en ole tavannut sinua aiemmin lenkillä? poika ihmetteli ääneen.

-  Sattumaa ilmeisesti, sillä olen kuitenkin lenkkeillyt tästä usein ennenkin, Sini vastasi ja roikkui Bellan hihnassa.

Poika kyykistyi koirien lähelle ja silitteli niitä hellästi. Ne rauhoittuivat heti nauttimaan huomiosta.

Sini katsoi ihmeissään. Hän ei ollut ikinä nähnyt yhdenkään pojan pitävän noin paljon koirista. Eivät pojat pitäneet koirista. Pojat tykkäsivät vain tietokonepeleistä ja polkupyöristä.

-  Bellalle tekee hyvää tavata muita koiria ja ihmisiä. Se on todella sosiaalinen koira, poika sanoi ja vilkaisi Siniä.

-  Niin, Bella on kyllä ihana, Sini vastasi ja katsoi pörröistä koiraa, joka yritti takapuoli ylhäällä saada Mikin uudelleen leikkimään. - Varsinkin kun sillä on ikää jo melko paljon, mutta mieli taitaa olla vielä 2-vuotiaan, Sini naurahti.

Poika vilkaisi kelloaan.

-  Meidän on kyllä jatkettava matkaa. Oli mukava tavata. Toivottavasti törmäämme toistekin, poika sanoi ja lähti jatkamaan matkaansa, vaikka Miki hieman vastusteli lähtöä.

Poika ilmeisesti sanoi koiralle jotain, sillä hetken kuluttua se säntäsi taas edelle.

Bella jäi katselemaan Mikin perään. Se olisi halunnut vielä leikkiä. Sinikin mietti poikaa. Jostain syystä hänestä tuntui, kuin kevätaurinko olisi äkkiä lämmittänyt enemmän. Sinille tahtoi tulla kuuma siinä seistessään. Bella katsoi Siniin ja haukahti. Lopulta tyttökin sai jalkansa liikkeelle ja jatkoi hyräillen eteenpäin.

Loppumatka taittui hetkessä, ja huomaamattaan Sini oli tullut tutun kerrostalon pihaan. Silja oli saapunut kotiin heidän lenkkinsä aikana. Sini tunnisti hänen polkupyöränsä kerrostalon edessä olevassa pyörätelineessä.

-  Hei te tulittekin jo, oliko hyvä lenkki? Silja huuteli keittiöstä tapansa mukaan, kun Sini ja Bella tulivat ovesta.

-  Siellä on todella ihana ilma. Kevätaurinko lämmittää jo, ja Bellakin oli innoissaan uusista hajuista, Sini vastasi iloisesti.

-  Jopas on kevät saanut sinut hymyilemään.

-  Tavattiin myös yksi koira, Sini sanoi ja kuljetti kuraisen Bellan kylpyhuoneeseen pestäväksi.        - Sellainen mustavalkoinen englanninspringerspanieli, jolla on ruskeat merkit silmien yläpuolella. Miki sen nimi taisi olla, Sini sanoi ja punastui hieman.

Hän vältteli Siljan katsetta ja keskittyi sen sijaan Bellan kuuraamiseen. Oli outoa puhua Siljalle pojasta, joka oli saanut hänen ajatuksensa niin sekaisin. Tai edes pojan koirasta.

-  Aivan, kyllähän minä Mikin tiedän. Taitaa Bellakin muistaa, vai mitä Bella? Silja kysyi koiralta, jonka kaappasi kuivaamista varten syliinsä. Bella alkoi nuolla Siljan kasvoja.

-  Mukava poika ja koira, Silja vielä sanoi ja jatkoi koiralleen lepertelyä.

Sini jätti Bellan Siljan hellittäväksi ja lähti kulkemaan kotiin päin. Läksyt odottivat tekijäänsä. Matkalla hän soitti vielä parhaalle ystävälleen Johannalle. Pian linjan toisesta päästä kuului tuttu ääni.

-  Josu.

-  Et ikinä arvaa… Sini aloitti.

-  Yritän ainakin: olet käynyt lenkillä Bellan kanssa, tai sitten ohitsesi on kävellyt unelmien poika, johon rakastuit ensi silmäyksellä, Johanna vitsaili.

-  Mistä arvasit?

-  No ei se kovin vaikeaa ole, ainahan sinä menet Bellan kanssa pihalle, jos vain mahdollista. Sitä paitsi sinä sanoit meneväsi lenkille.

-  Niin, mutta se toinenkin arvaus meni aika lähelle.

-  Mitä? Missä? Milloin? Kerro heti kaikki! Johanna kiljahti kiinnostuneena.

Johanna oli todella innostunut, sillä Sini ei koskaan ihastunut keneenkään. Sini ei tavallisesti edes maininnut poikia, ellei niiden nimien eteen liitetty sellaisia kuvaavia sanoja kuin kiusankappale, torvi, hyypiö tai idiootti. Yleensä heistä kahdesta juuri Johanna ihastui johonkuhun lähes joka toinen päivä, ja Sini sai kuulla korviensa täydeltä, kuinka ihana kuka milloinkin oli. 

-  No kerro nyt!

Sini kertoi Johannalle Mikistä ja tummasta pojasta ja siitä, kuinka he olivat tavanneet. Vasta nyt hän tajusi, ettei ollut kysynyt pojalta tämän nimeä. Eikä Siljaltakaan.

-  Vai Miki ja Mikin salaperäinen taluttaja. Miksi minä en koskaan törmää ihaniin poikiin, vaikka käyn Jessin kanssa vähintään kolme kertaa päivässä lenkillä?

Jessi oli Johannan 1,5-vuotias sekarotuinen koira. Se oli kunnon sekoitus eri rotuja, mutta ulkonäöstä päätellen siinä olisi voinut olla kultaistanoutajaa sekä jotain spanielia. Se oli melko suurikokoinen ja kermanvaalea väriltään. Siinä oli myös hieman valkoista tassuissa ja rinnassa.

-  Sinun täytyy valita oikeat reitit! Mutta nyt olen jo kotiovella, joten täytyy varmaan lopetella, se äidinkielen aine odottaa yhä. Tuletko illalla käymään?

-  Joo, voin tullakin. Nyt lähden minäkin käymään koiran kanssa lenkillä, jos vaikka tulisi vastaan unelmien prinssi, Johanna keljuili.

Kotona ei ollut vieläkään ketään, Sini totesi avatessaan kotiovensa. Ilmeisesti äiti ja isä olivat menneet käymään kaupassa suoraan töistä, sillä kello näytti jo neljää. Yleensä he olivat kotona viimeistään puoli neljältä. Sini otti koululaukkunsa eteisen nurkasta ja meni omaan huoneeseensa. Hän istui koulupöytänsä ääreen ja otti esiin äidinkielen tehtävänsä.

Sini keikkui tuolillaan ja pyöritti kynää kädessään. Paperi vaati Siniä kirjaamaan kesäsuunnitelmiaan, mutta ajatukset pyörivät ihan muissa asioissa. Ehkä hän viettäisi kesän vain Bellaa ulkoiluttaen.

Sini katseli ulos ikkunastaan. Ikkuna oli hiekkatietä kohti, ja hän tuijotteli ohi kulkevia ihmisiä. Sini mietti Mikiä ja sitä tummatukkaista poikaa. Hän mietti, ettei ollut ikinä tavannut sellaista poikaa. Poikaa, joka näytti rakastavan koiria kuten hänkin. Harva poika juttelee noin ja silittää koiria, jos ei pidä niistä oikeasti. Hän oli jutellut joskus luokkansa poikien kanssa koirista, ja suurin osa heistä piti koiria vain pelotteluvälineinä. Mitä suurempi ja pelottavampi koira, sitä parempi. Tai sitten koirat olivat heidän mielestään vain työvälineitä metsällä. Jos koira ei toimi, sen voi joko lopettaa tai laittaa eteenpäin ”pitovaikeuksien” takia. Siniä ahdisti sellainen ajattelutapa. Sinin mielestä koira oli yhtä arvokas toimi se metsällä tai ei. Koirat ovat ystäviä ja perheenjäseniä eivätkä mitään esineitä.

-  Missähän voisin törmätä häneen uudelleen, Sini mietti ääneen.

Se taisi kuitenkin olla melko toivotonta. Eihän hän ollut törmännyt poikaan koskaan tätä ennenkään. Heidän reittinsä eivät näyttäneet kohtaavan lainkaan.

Ovikello soi, ja hetken päästä äiti huusi eteisestä.

-  Sini, Johanna tuli!

Hyvänen aika. Kuinka kauan hän oli vain istunut ja haaveillut? Sini havahtui. Hän ei ollut kuullut edes vanhempiensa kotiintuloa.

-  Sano, että tulee tänne, Sini huusi äidilleen takaisin.

Sini tuijotti edessään olevaa paperia, joka odotti tekstiä. Paperilla ei ollut kuin otsikko.

-  Ei tästä tule mitään, Sini huokasi ja heitti kynän pöydälle.

-  Mistä ei tule mitään? Johanna kysyi kun astui juuri huoneeseen.

-  Tästä hirveästä äidinkielen aineesta. Olen yrittänyt kirjoittaa tätä siitä saakka kun tulin kotiin, ja tässä on tulos.

Sini näytti lähes tyhjää paperia. Johanna istui Sinin sängylle.

-  Taitavat ajatukset olla jossain tietyssä springerissä. Tai lähinnä sen taluttajassa, Johanna kiusoitteli.

-  Niinhän sinä luulet.

Sini näytti kieltään Johannalle, vaikka tottahan Johanna puhui. Jostain kumman syystä poika oli jäänyt hänen mieleensä.

2.                                       

Koulutuskenttä oli vielä kostea lumen jäljiltä, nurmi oli tallautunut ja vettä tursui joka askeleella kengille. Juuso seisoi koulutuskentän laidalla ja katseli ympärilleen. Rosaa ei näkynyt, vaikka tyttö oli yleensä aina ajoissa. Ilmeisesti hänelle oli tullut jokin este. Juusoa hieman vilutti vain seisoskella paikoillaan. Aurinko ei vielä lämmittänytkään niin, että olisi tarjennut vain pelkällä farkkutakilla. Juuso sadatteli mielessään omaa hölmöyttään. Tuuli oli kuitenkin vielä kylmä. Miki-englanninspringerspanieli kiskoi innoissaan hihnassaan toisten koirien luokse. Se tiesi, mitä varten kentälle oli tultu. Koira rakasti kaikkea tekemistä, vaikka välillä se innostuikin liikaa. Juuso yritti hypellä lämpimikseen.

Kentälle oli tullut muitakin ihmisiä koirineen, ja lopulta koulutuksen ohjaajakin saapui paikalle. Pian koulutus alkaisi.

-  Hei vain taas kaikille. Suurin osa näyttääkin jo saapuneen paikalle, joten kun kello nyt alkaa olla jo pykälässään niin eiköhän aloitella, ohjaaja huikkasi kuuluvasti.

Ohjaaja laittoi koirakot riviin ja seisoi itse heidän edessään. Saksanpaimenkoirat, kultaisetnoutajat, shetlanninlammaskoirat ja colliet istahtivat kaikki nätisti omistajiensa viereen.

-  Ottakaa kontakti koiraan.

Koirien omistajat alkoivat puhella koirilleen ja yrittivät saada koiransa katsomaan itseään. Joillakin se onnistui hyvin, kun taas toisten koirat olivat enemmän kiinnostuneita muista koirista kuin omistajastaan, joka vain höpötti jotain, mistä koira ei tuntunut ymmärtävän mitään. Juuso kutsui Mikiä nimeltä ja se höristi kiinnostuneena korviaan. Miki liikahteli innostuneena, eikä sen takamus meinannut millään pysyä maassa. Häntä nytkähteli rytmikkäästi puolelta toiselle. Juusoa hymyilytti. Springerit olivat juuri tuollaisia, innokkaita. Miki tosin oli vähän keskimääräistä innokkaampi.

-  Ja sitten kaikki liikkeelle, mars!

Miki kulki ympyrän kaarta Juuson vasemmalla puolella. Niin tekivät myös muut koirat omistajiensa kanssa. Koiran oli tarkoitus kulkea nätisti vetämättä ja seurata katseellaan omistajaansa.

-  Liike seis!

Koirakot pysähtyivät, ja koirat istahtivat välittömästi omistajansa viereen.

-  Koirat jäävät paikalle! Liikkeelle.

Omistajat kulkivat yhtenä rintamana eteenpäin koirien jäädessä paikoilleen. Yksi shelteistä pomppasi äkisti pystyyn ja yritti juosta omistajansa perään, ja sen vieressä istunut kultainennoutaja seurasi vierustoverinsa liikettä. Ne palautettiin kuitenkin määrätietoisesti paikoilleen. Juuso seurasi tiiviisti Mikin reaktioita. Silläkin oli välillä vähän keskittymisvaikeuksia. Nyt se kuitenkin malttoi katsoa Juusoa ja odottaa rauhassa seuraavaa käskyä.

-  Kutsu koira luoksesi.

Koirat juoksivat omistajiensa luokse ja kiersivät vierelle. Miki nöksähti Juuson jalan juureen ja odotti palkkiota. Juuso antoi sille pienen palan makkaraa. Mikiä ei tarvinnut palkita usein eikä paljon. Omistajan huomio ja kehu olivat sille maailman parhaita palkkioita.

Tunnin koulutuksen päätteeksi Juuso oli ihan tyytyväinen Mikin suoritukseen. Ei täydellistä, mutta kelpasi.

–  Selvä! Eiköhän me nyt jo lopetella? Kiitoksia kaikille ja nähdään taas ensi kerralla, kouluttaja lopetti tunnin.

Koirat ja omistajat alkoivat siirtyä eri suuntiin. Osa jäi vielä kentälle juttelemaan keskenään.

–  Hieno ukko! Juuso kehui koiraa ja heitti sille pallon.

Juuso jäi hetkeksi leikkimään Mikin kanssa. Sivusilmällä hän oli huomannut, että vaaleahiuksinen tyttö oli jälleen seurannut heidän harjoitteluaan kentän laidalta. Näytti siltä, että häntä olisi hieman palellut, mutta sitkeästi tyttö istui kentän roskiksen päällä. Tyttö oli tuttu näky kentällä, sillä melkein joka kerta kun heillä oli harjoitukset, ilmestyi tyttökin katselemaan. Usein tyttö oli myös auttamassa jos tarvittiin apua johonkin. Hän kantoi apuna esteitä tai käytti koiria pissalla, jos joku ei itse päässyt. Hänellä ei ilmeisesti ollut omaa koiraa, ja siksi hän kävi katselemassa. Tyttö lähestyi Juusoa, ilmeisesti rohkaistuneena siitä, että hän oli tällä kertaa yksin. Yleensä Juuson ystävä Rosa oli aina mukana.

-  Juuso!

Juuso pysähtyi ihmeissään kuullessaan nimensä.

-  Hei?

-  Hei, tuota… ajattelin vain kysyä, että…. tietenkin jos sinulla ei ole mitään… niin perjantaina vaikka elokuviin tai jotain? tyttö möläytti kysymyksen mahdollisimman nopeasti ja punastui.

Juuso yllättyi kysymyksestä eikä ensin saanut sanaa suustaan.

-  Niinkö? Tuota, tämä tuli aika äkkiä. En osaa sanoa onko minulla jotain jo sovittuna perjantaiksi, hän sai lopulta kakisteltua.

Tyttö näytti todella pettyneeltä. Hän katseli jalkojaan jotka steppasivat paikoillaan hermostuneesti ja tilsivät veden nurmen päälle ja hänen kengilleen.

-  Ai, no ei kai sitten mitään. Unohda, että kysyin, tyttö mutisi ja kääntyi lähteäkseen.

Juuso oli hämillään. Hän ei ollut osannut odottaa mitään tällaista. Hän ei kuitenkaan halunnut loukata tyttöä.

-  Ei kun ihan tosi. En ole varma oliko minulla jotain sovittua. Jos annat puhelinnumerosi, niin soitan sinulle kun olen tarkistanut menoni, Juuso sanoi kun näki tytön ilmeen.

Tytön ilme kirkastui heti. Tyttö alkoi kaivella laukkuaan etsien paperia ja kynää. Vihdoin hän löysi etsimänsä ja tärisevin käsin kirjoitti lapulle nimensä ja numeron. Hän ojensi lapun Juusolle ujosti hymyillen. Miki loikki heidän välissään ihmeissään jännittyneestä ilmapiiristä, mutta kun mitään jännää ei kuitenkaan tapahtunut, se alkoi kiskoa Juusoa kodin suuntaan. Juuso otti paperin ja pidätti koiraansa.

-  Kiitos, soitan sinulle, kunhan tarkistan sen perjantain. Nyt kävi näköjään Mikiltä käsky, että kotiin syömään ja heti, Juuso hymyili.

-  Kiitos itsellesi ja hei vain! Tyttö vastasi.

Juuso vilkaisi lappuun.

-  Hei vaan… Iida!

Iida punastui ja vilkutti Juusolle. Sekavin tuntein Juuso lähti kulkemaan kotia kohti Mikin perässä.

3.

Rosa Leivo etsi turkinhoitovälineitä: muutamaa erilaista kampaa ja harjaa sekä kynsisaksia. Kaikkien olisi pitänyt olla siististi valkoisessa salkussa, jossa he säilyttivät tärkeitä papereita ja koirien hoitovälineitä. Salkku oli helppo ottaa mukaan näyttelymatkoille. Nyt salkussa kuitenkin vallitsi kaaos. Ei se uutta ollut, sillä näyttelyissä ollessaan heillä oli yleensä kiire, ja paperit ja harjat vain sullottiin salkkuun takaisin. Rosa kaiveli laukkua, lopulta tarvikkeet löytyivät näyttelyarvosteluiden, rekisteripapereiden, hihnojen ja makupalojen alta.  Hänen oli tarkoitus opettaa kymmenen kuukauden ikäistä tiibetinspanielityttö Mandia turkinhoitoon ja pöydällä seisomiseen. Hän nappasi mustan koiran lattialta, jossa se oli yrittänyt saada perheen muita koiria leikkimään.

Rosa oli siirtänyt trimmauspöydän eteiseen sillä huone, jossa he yleensä trimmasivat, oli nyt muussa käytössä. Viikonloppuna olisi match show, leikkimielinen koiranäyttely, ja koirien olisi parempi näyttää hyvältä. Mandi varsinkin tarvitsisi harjoitusta sekä pöydällä olemiseen että näyttelyalueella käyttäytymiseen.

-  Tulehan nyt, Rosa sanoi koiralle ja nosti sen trimmauspöydälle.

Nuoressa koirassa oli kuitenkin niin paljon energiaa, ettei se olisi millään halunnut seistä pöydällä paikallaan. Se yritti koko ajan livahtaa käsien alta.

-  No nyt neiti, kunnolla, Rosa sanoi vaativasti ja alkoi harjata koiraa.

Rosa oli tottunut monenlaisiin harjattaviin, sillä hänen äitinsä Raija kasvatti tiibetinspanieleita sekä samojedinkoiria kennelnimellä Aikaisen Aamun. Mandi pyöri pöydällä, ja sen ilmeestä näki, että se teki tahallaan Rosalle kiusaa.

Rosa oli juuri ottanut kynsisakset käsiinsä, kun hänen kännykkänsä alkoi soida Antti Tuiskun uusinta hittikappaletta. 

-  Niinpä tietysti, aina puhelin soi silloin kun ei tarvitsisi. Pääsit tällä kertaa pälkähästä, Rosa sanoi Mandille ja laski koiran lattialle. Pentu vipelsi karkuun minkä pienistä jaloistaan pääsi.

Tyttö riensi vastaamaan kännykkäänsä, jonka oli jättänyt eteisen ison lipaston päälle.

-  Rosa.

-  Heipä hei, serkku-rakas! kuului pojan ääni.

-  Juuso.

-  Minäpä itse.

Juuso oli 13-vuotias poika ja paitsi Rosan serkku myös paras ystävä. He kumpikin harrastivat tottelevaisuuskoulutusta eli tokoa samassa ryhmässä ja kävivät joskus näyttelyissäkin samalla kyydillä. He myös lenkkeilivät koirien kanssa yhdessä paljon, ja usein heidän mukanaan oli myös Nico, joka oli Juuson luokalla ja omisti bokseriuroksen nimeltään Pomo.

-  Et sitten tullut eilen kentälle, Juuso marisi. - Jätit minut ihan yksin susien armoille…

-  En ehtinyt, kun tuli niitä pentujen hakijoita, Rosa naurahti Juuson teatteriesitykselle. Poika todella osasi esittää kaltoin kohdeltua.

Rosan äidin samojedilla oli ollut pentuja, ja pennut olivat juuri luovutusikäisiä, joten ne muuttivat uusiin koteihinsa. Rosa halusi olla paikalla kun pennut lähtivät pois, sillä kahdeksassa viikossa pentuihin ehti jo kiintyä.

-  No selityshän se on sekin. Kuitenkin olit vain liian laiska. Asiasta viidenteen, tulettekos lauantaina sinne mätsäriin? Juuso vaihtoi puheenaihetta.

-  Tarkoitus ainakin olisi, sillä jotain sen suuntaista tuo äitikulta puhui. Jos nyt saan laitettua Mandin jonkinlaiseen kuntoon. Kuten tiedät, se on maailman hankalin koira harjata varsinkin nyt, kun joku keskeytti minut puhelullaan, Rosa vastasi ivaillen ja jatkoi:

-  Mutta Juuso-hyvä, sinä tuskin soitit kysyäksesi mätsäriin menosta. Tiesit, että olemme tulossa sinne, varsinkin kun puhuimme siitä viimeksi eilen. Kakista nyt ulos vain, mistä on kyse, Rosa vaati.

-  Noin hyvinkö sinä minut tunnet? Juuso huokaisi ja jatkoi. - Iida pyysi minua ulos.

-  Iida? Kuka Iida?

-  Se vaalea tyttö, joka aina katsoo meidän koulutusta.

-  Ai hän? Ohhoh, kuinkas hän nyt uskalsi…? Tai no, minä en tällä kertaa ollut paikalla… taidan olla aika pelottava. No ajattelitkos lähteä? Rosa oli hieman yllättynyt siitä, että tyttö oli pyytänyt.

-  En tiedä vielä. Hän vaikuttaa ihan mukavalta tytöltä, vaikka en nyt niin hyvin häntä tunnekaan, muutaman kerran vain jutellut.

-  No ei kai siinä sitten ole mitään ongelmaa? Ei muuta kuin treffeille vain, Rosa rohkaisi.

-  Niin kai sitten, Juuso vastasi vaikka häntä vielä epäilytti.

-  No et sinä selville saa, jos et kokeile. Mistä sinä tiedät, ettei Iida ole se unelmien tyttösi? Rosa nauroi.

-  Jos näkisit minut nyt, niin näkisit, että näytän kieltäni sinulle, Juuso vastasi.

Rosa ja Juuso pystyivät puhumaan toisilleen lähes kaikesta ja tiesivät kuinka toinen ajatteli. Heille tuli harvoin erimielisyyksiä tai väärinkäsityksiä. Heillä nyt vain oli aina hauskaa yhdessä.

-  Nyt minun pitää kyllä lähteä tuon lauman kanssa pihalle, niillä taitaa olla jo kiire kun ovella istuvat, Rosa katsoi koiralaumaa. Kaikki kolme istuivat vierekkäin ulko-oven edessä ja odottivat sen aukeavan.  - Taitaa jäädä harjaaminen iltaan.

-  Hei sitten, nähdään viimeistään lauantaina, Juuso vastasi ja laski Rosan koiriensa kanssa ulos.

4.

Torstaina koulun jälkeen Sini lähti jälleen kulkemaan tuttua kerrostaloa kohti. Hänellä alkoi olla jo tapana lähteä heti koulun jälkeen ulkoiluttamaan Bellaa ja illalla vielä uudelleen Johannan kanssa. Hänestä oli välillä ihan mukavaa kulkea Bellan kanssa kahdestaan. Silloin hän sai miettiä rauhassa omia asioitaan tai keskittyä pelkästään Bellaan. Muutaman kerran hän oli yrittänyt hieman kouluttaa ja opettaa temppuja Bellalle. Bella ei kuitenkaan ollut oikein kiinnostunut asiasta, ja Sini antoi olla. Koiran kanssa oli mukavaa vain olla, eikä kaikkien koirien tarvinnutkaan osata kaikkea. Ja olihan Bella todellakin jo iäkäs, joten oppiminen oli huomattavasti hitaampaa kuin nuorilla.

Sini soitti ovikelloa ja iloinen haukunta alkoi kuulua rappukäytävään. Hetken päästä kuului askeleita ja ovi rapisi, kun Silja avasi oven.

-  Hei Sini!

Bella tanssahteli kahdella jalalla innoissaan kun näki, kuka tuli.

-  Hei, tulin taas ulkoiluttamaan Bellan.

Sini kyykistyi eteisessä ja halasi pikku koiraa.

-  Mukavaa kun tulit, Bellalla on tainnut olla jo kova ikävä sinua.

Siljaa nauratti, sillä koira pyörähteli ja hyppi kuin pentu, joka ei ollut nähnyt parasta ystäväänsä ainakaan viikkoon. Bella oli joka kerta samanlainen kun näki Sinin. Aikaa ei tarvinnut kulua kuin puoli tuntia edellisestä tapaamisesta, niin Bella oli iloinen höseltäjä.

-  Me kierretään taas se montun lenkki, kun pitää tehdä yksi koulutehtävä. Illalla tulemme taas Johannan kanssa. Ollaan sitten pidempään ulkona.

-  Kyllähän se sopii, Silja sanoi ja laittoi Bellalle punaiset valjaat ja nylonhihnan. Sini otti Siljalta hihnan ja avasi ulko-oven. Bellan tassut luistivat rappukäytävän lattialla kun koira kiskoi kohti ovea. Sini avasi oven koiralle ja se loikki iloisesti pihalle. Ulkona oli pilvistä ja tuulista.

On se kumma: kun kevät näyttää ensimmäiset merkkinsä, ihmiset eivät osaa pukeutua sään mukaisesti, Sini ajatteli. Hänellä oli aivan liian vähän päällään, ja hänelle tuli vilu tuulessa. Olisi pitänyt laittaa paksumpi pusero päälle.

-  Mennään, Bella, reippaasti, on niin tuulista ja minua paleltaa, Sini sanoi koiralle ja suuntasi askeleet samaan suuntaan kuin edellisenäkin päivänä.

Matkalla Sini mietti jälleen sitä poikaa, jonka oli tavannut lenkillä. Koko tapaaminen tuntui unelta ja epätodelliselta.  Sini käveli reippaasti, että pysyi lämpimänä. Hän tuli jälleen vanhalle omakotitaloalueelle. Hänelle ei tullut mieleenkään, että joku olisi voinut seurata heitä, vaan hän käveli kuten aina, reippaasti ja välillä Bellalle jutellen.

Vanha ränsistynyt talo seisoi synkkänä pilvistä taivasta vasten. Sini näki, että joku oli alkanut remontoimaan sitä, sillä seinien vierustoilla seisoi rakennustelineitä. Maali oli karissut pihaa ympäröivästä aidastakin jo aikoja sitten, ja sieltä täältä oli irtoillut lautoja. Kukaan ei ollut vielä ehtinyt korjaamaan sitä. Irronneiden lautojen kohdalla kaksi vihaista silmää katseli Sinin ja Bellan kulkua. Sinin päästyä aidan kohdalle pihasta alkoi kuulua syvää murinaa. Sini nosti katseensa murinan suuntaan juuri kun suuri vihainen kaukasianpaimenkoira hyökkäsi hampaat irvessä aidan takana heitä kohden. Sen valkoiset hampaat välähtelivät aidanraosta, ja se haukkui vihaisesti.  Sini kiristi vauhtiaan. Koira jäykistyi uhkaavasti ja sillä oli karvat pystyssä. Se näytti todella pelottavalta. Sini ei oikein tiennyt kuinka toimia, sillä koira tuijotti tiukasti heidän jokaista liikettään. Sini pelkäsi lahon aidan antavan periksi koiran vihalle, ja hän kiristi vauhtiaan. Hän melkein juoksi talon ohitse ja pysähtyi vasta kun oli varma, ettei koira seurannut heitä. Bella oli myös peloissaan, se kulki häntä koipien välissä taakseen vilkuillen.

-  Hui kamala, mikä tilanne! Ja miten pelottava koira, Sini sanoi ääneen ja katsoi Bellaa.

Sinin sydän jyskytti hurjaa tahtia ja kädet olivat hionneet pelosta. Tuuli riepotti Sinin hiuksia ja ne lensivät naamalle. Sini yritti rauhoittua.

-  Eiköhän lähdetä kotiin? Sini kysyi koiralta.

Bella katsoi Siniin, heilautti häntäänsä ja lähti kulkemaan edeltä kodin suuntaan.

Sini ei saanut ajatusta päästään, että jotain vakavaa olisi voinut sattua. Niin huonossa kunnossa oleva aita olisi voinut pettää hetkenä minä hyvänsä. Loppulenkki meni nopeasti, sillä kumpikaan heistä ei osannut enää nauttia siitä kuten ennen tapahtumaa, ja molemmilla oli kiire kotiin. Onneksi harmaa kerrostalo ilmestyi pian eteen, ja sekä tyttö että koira näyttivät helpottuneilta.

-  Oliko hyvä lenkki? Silja kysyi tutun kysymyksen, heti kun Sini oli soittanut ovikelloa ja mennyt sisään.

Silja oli siirtynyt keittiöön laittamaan Bellalle ruokaa ja vettä.

-  Ei oikeastaan.

-  Niinkö? Sattuiko jotain?

Silja tuli takaisin eteiseen ja katsoi Siniä huolestuneena.

-  No tavallaan. Tiedäthän sen vanhan omakotitaloalueen? Siellä on se ränsistynyt talo, joka oli myynnissä vähän aikaa sitten?

-  Kyllä minä tiedän mitä taloa tarkoitat. Olen kulkenut usein siitä ohitse.

-  Sen talon pihasta hyökkäsi kaukasianpaimenkoira hampaat irvessä aidan viereen uhkailemaan. Kyllä minä säikähdin, kädet ovat ihan hikiset vieläkin. Pelkäsin, että se pääsee aidan läpi.

-  Voi hyvänen aika! Olen kyllä nähnyt koiran, mutta silloin se oli omistajansa kanssa, eikä siitä ollut harmia.

-  Bellakin säikähti kovasti, mutta onneksi se kaukkari vain uhkaili. Vai mitä tyttö?

Sini innosti koiran juoksemaan huoneesta toiseen.

-  Kylläpäs se rouva taas innostui, Silja naurahti.

-  Tulen sitten illalla Johannan ja Jessin kanssa uudestaan.

-  Selvä, sitten minun ei tarvitse lähteä illalla ulos, Silja hymyili.

Kotimatkalla Sini soitti Johannalle.

-  Johanna.

-  Sini taas, hei.

-  Tervehdys, näitkös lenkillä komeita poikia?

-  En, valitettavasti näin jotain ihan muuta.

-  No, mitä? Johanna huolestui, sillä Sini kuulosti järkyttyneeltä.

-  Koira meinasi tulla Bellan päälle.

-  Mitä? Ai iso paha susi kävi punahilkan kimppuun? Johanna luuli, että Sini vitsaili.

-  Ei kun oikeasti! Yksi kaukasianpaimenkoira tuli uhkailemaan aidan rakoon, Sini meinasi hermostua. - Pelkäsin ihan oikeasti.

-  Sehän on hirveää! Anteeksi, että vitsailin, Johannan sävy muuttui heti.

-  Niin on, juoksin vain tilanteesta pois. Onneksi se ei lähtenyt seuraamaan, Sini sanoi väsyneenä.

-  No, onneksi tosiaan ei käynyt kuinkaan, Johannakin huolestui.

-  Mennäänkö kuitenkin illalla?

-  Joo mennään vain, Sini vastasi.

Hän pakotti itsensä unohtamaan selässään kulkevat kylmät väreet.  

5.

Tuulinen päivä oli vaihtunut tyyneen aurinkoiseen iltaan. Jessi loikki Sinin ja Johannan välissä, kun he jälleen kulkivat Siljan asuntoa kohti. Välillä Jessi pysähteli haistelemaan ihania tuoksuja ennen kuin taas loikki pitkillä loikilla eteenpäin. Se oli kulkenut saman reitin niin monta kertaa, että tiesi jo, mihin he olivat menossa.

Johanna istuutui pihan mattotelineelle odottamaan ja käski sekarotuisen koiransa istua viereensä. Hän ei halunnut, että Jessi pissisi pihaan, sillä siitähän talon asukkaat suuttuisivat. Muutaman kerran he olivat kuulleet, kuinka pihan vanhemmat ihmiset marisivat pihoja sotkevista koirista. He tiesivät naisten puhuvan heistä, vaikka koskaan he eivät olleet antaneet koirien tehdä tarpeitaan pihalle. Varsinkin Reijosen rouva jaksoi kantaa huolta. Lapsetkin kun sotkevat itsensä koirien ulosteisiin ja syövät sitä lumen mukana. Ihan hyvä selityshän se oli, mutta kun kyseisessä pihassa ei asunut ainuttakaan pientä lasta. Naiselta tuntui vain puuttuvan tekemistä, kun aina piti vahtia ja valittaa muiden tekemisistä. Jos Reijosen rouva olisi saanut päättää, ei taloyhtiössä olisi yhtään lemmikkiä. Tästä syystä tytöt olivat aina menneet pihasta pois juosten.

-  Odottakaa te pihalla niin haen Bellan.

-  Joo. Kunhan vain ei Reijoska sattuisi paikalle. Ei huvittaisi kuunnella valitusta, kuinka koirat sotkevat ja ettei eläimistä ole muuta kuin riesaa.

Sini meni rapusta sisään ja soitti Siljan ovikelloa. Silja tuli avaamaan. Hän oli ilmeisesti nähnyt ikkunasta heidän tulonsa, sillä Bella oli valmiiksi valjaissa. Bella hyppi iloisesti Siniä vasten niin kuin aina, ja Sini otti hihnan Siljalta.

-  Ei me varmaan olla monta tuntia, Sini vielä huikkasi ennen kuin ovi sulkeutui.

Sini saapui iloisen pikkukoiran kanssa Johannan ja Jessin luokse. Koirat haistelivat innokkaasti toisiaan ja kiersivät hihnat solmulle. Tyttöjä nauratti.

-  Ihan kuin ne eivät olisi pitkään aikaan tavanneet toisiaan, vaikka viime kerrasta on aikaa päivä, Johanna hekotteli.

-  Mennäänkö montun lenkki, kiersin sen päivälläkin, Sini kysyi Johannalta, kun he olivat saaneet koirat rauhoittumaan.

-  Taitaa tyttö toivoa tapaavansa erään tumman koiranulkoiluttajan.

-  No näkisitpä sinäkin sen! Sini naureskeli takaisin.

Koirat kiskoivat innoissaan eteenpäin. Tytöt juttelivat iloisesti kulkiessaan kävelytietä pitkin kohti vanhaa omakotitaloaluetta. Kohta olisi viikonloppu eikä tarvitsisi mennä kouluun. Olisi mukavaa olla koirien kanssa pihalla vaikka koko päivän. He miettivät mitä tekisivät viikonloppuna.

-  Mennäänkö leffaan? Johanna kysyi.

-  Meneekö siellä mitään kiinnostavaa?

Jutellen tytöt tulivat omakotitaloalueelle. Katu oli hiljainen. Tuntui, että liiankin hiljainen, aivan kuin linnut olisivat vaienneet. Auringon viimeiset säteet hohtivat heidän takaansa, kun Sini kiirehti askeleitaan. Mitään ei kuulunut, mutta häntä pelotti. Heidän kulkuaan seurattiin jälleen aidan takaa. Tällä kertaa ei onneksi tapahtunut mitään, ja katu pysyi hiljaisena. Aamuinen tapaus oli kuitenkin jäänyt Sinin mieleen selkeänä, eikä hän halunnut sen toistuvan.

- Tule, kävellään nopeasti, en pidä tuosta talosta, ja vielä vähemmän haluan törmätä siihen koiraan, Sini sanoi.

Asukeistaan huolimatta talo näytti autiolta, mutta Sini ei mahtanut mitään sille, että pelkäsi silti. Se, minkä risaisen aidan takaa näki, oli sotkuista.  Piha oli täynnä remontoimiseen tarvittavia lautoja ja työkaluja. Pihassa kasvoi pajua ja heinä rehotti. Näki, ettei kukaan ollut hoitanut sitä moneen vuoteen. Uudella omistajalla olisi iso urakka, ennen kuin talo ja piha olisivat yhtä hienossa kunnossa kuin naapureilla. Talon seinän maali oli rapistunut ja irtoili, eikä siitä edes kunnolla erottanut, minkä värinen se oli joskus ollut. Ulkorakennuksen katto oli romahtanut, ja näytti siltä, että kohta oli seinien vuoro. Piha oli kaikin puolin vastenmielinen.

Kerrottiin myös, että talossa olisi tehty murha. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt varmaksi, oliko tuo huhu totta. Uusi omistaja oli saanut talon halvalla, mutta joutuisi käyttämään vielä sievoisen summan remonttiin. Rahasta ei kuitenkaan näyttänyt olevan puutetta, sillä pihassa seisoi uutuuttaan kiiltelevä punainen auto. Sinin mielestä koko yhdistelmä oli hassu: ränsistynyt talo, kallis auto, rikas mies ja iso, vihainen koira.

Pian tytöt pääsivät talosta tarpeeksi kauaksi, ja Sini huokasi helpotuksesta.

-  Se koira ei onneksi ollutkaan ulkona, Sini sanoi ja vilkaisi vielä taakseen. 

Bella näytti myös pelokkaalta. Se vilkuili epäluuloisesti. Aivan kuin se olisi vaistonnut vaaran, tai sitten se vain aisti Sinin pelon.

Tytöt jatkoivat lenkkiään eteenpäin, ja talo sekä koira unohtuivat heidän mielestään. Pian he tulivat hiekkamontulle, jossa olivat muutaman kerran juoksuttaneet koiriaan irti. Samaa he suunnittelivat nytkin.

-  Mennäänkö juoksuttamaan irti? Sini kysyi.

Johanna ei ehtinyt vastata mitään, kun kauempaa alkoi kuulua iloista haukuntaa. Montun suunnasta juoksi pieni karvapallo heitä kohti, heti perään toinen, ja vielä kolmaskin pikkukoira tuli heidän luokseen.

-  Mitä nuo ovat? Johanna tokaisi äimistyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään tuollaista.

-  Taitavat olla koiria, Sini vastasi nauraen ja Johanna näytti hänelle kieltään.

Syntyi aikamoinen hälinä, kun kaikki koirat haistelivat toisiaan ja pyörivät ympyrää. Onneksi Bella ja Jessi eivät olleet vihaisia muille koirille, eivätkä karvapallotkaan ärhennelleet.

-  Hei pikkuiset, lähdittekö karkuteille? Sini jutteli koirille.

-  Aika suloisia.

-  Tito! Siru! Mandi! Tänne! Kuulitteko, heti tänne! Mihin ne jo kerkesivät juosta?

Ääni kuului montun suunnalta. Koirat olivat ilmeisesti nähneet tai haistaneet Bellan ja Jessin ja tulleet tekemään tuttavuutta.

-  Ehkä meidän kannattaa mennä tuonne, ne varmaan seuraavat meitä kun menemme eivätkä lähde kauemmas karkuteille, Johanna sanoi ja lähti kulkemaan monttua päin.

Kun pikkukoirat huomasivat, että toiset koirat tulisivat myös montulle, ne lähtivät juoksemaan edeltä omistajansa luokse.

-  Anteeksi kauheasti, kun nuo riiviöt karkasivat häiritsemään. Ne eivät ilmeisesti malttaneet millään olla tutustumatta uusiin kavereihin, tumma tyttö huuteli jo kaukaa.

Koirien taluttaja oli suunnilleen samanikäinen tyttö kuin Johanna ja Sini olivat.

-  Ei se mitään. Jessi ja Bella ovat vain innoissaan kun saavat tutustua muihin, Johanna sanoi ja katseli Bellan ympärillä pyöriviä kolmea pientä tiibetinspanielia.

Bella ja Jessi olisivat tahtoneet kovasti päästä leikkimään, ja ne kiskoivat hihnoissaan ja sotkivat itsensä koko ajan niihin.

-  Jospa mekin lasketaan koirat irti, Sini sanoi ja katsoi kysyvästi Johannaa ja tyttöä.

-  Sopiihan se, kun näyttävät kuitenkin tulevan hyvin toimeen keskenään, tyttö vastasi.

Johanna käski Jessin istumaan viereensä. Jessi totteli vastahakoisesti, se kun ei olisi millään malttanut. Se oli kuitenkin innoissaan, kun Johanna otti hihnan irti. Sini teki samoin Bellalle, ja hirvittävän kova juoksukilpailu alkoi heti. Jessi juoksi nopeimmin suuren kokonsa ansiosta, mutta se antoi välillä etumatkaa muille. Koirat jahtasivat toisiaan vuoron perää. Hetken aikaa tytöt seurasivat koiria hiljaisina.

-  Nimeni on muuten Rosa, ja nämä ovat meidän tipsut Siru, Mandi ja Tito. Siru on tuo vaaleanruskea, vanhin narttumme. Se on 7-vuotias. Tito on tuo melkein valkoinen uros. Ikää sillä on neljä vuotta. Mandi-tyttö on taas tuo musta pennunhutjake. Kotona meillä on vielä kaksi samojedityttöä.

-  Onpas teillä monta koiraa! Kunpa minä saisin edes yhden, Sini sanoi ja selitti Rosalle ettei Bella ollut hänen oma koiransa vaan Siljan, ja hän vain ulkoilutti sitä.

-  Äitini kasvattaa koiria, joten olen aina ollut tekemisissä koirien kanssa. Meillä on aina ollut koiria, ja kaikki harrastuksemme liittyvät jollain tavoin niihin. Pääasiassa me harrastamme koiranäyttelyitä. Kierrämme melkein kaikki viikonloput näyttelyissä ympäri Suomea, joskus myös ulkomailla saakka. Mutta näkee minua myös toko-kentillä, ja talvella ajamme kelkalla samojedien kanssa, Rosa kertoi.

-  Kuulostaapa mukavalta, Johanna sanoi.

-  Mitä se toko oikeastaan tarkoittaa? Sini kysyi hieman hölmön näköisenä.

-  Se tarkoittaa koiran tottelevaisuutta. Toko-sana tulee tottelevaisuuskoulutuksesta.

-  Voiko sitä harrastaa millaisen koiran kanssa tahansa? Ja kuka vain? Siis vaikka sekarotuisen koiran kanssa? Johanna kiinnostui.

-  Kyllä voi, Rosa vastasi.

Tytöt juttelivat hetken koirista, kun Rosa äkkiä vilkaisi kelloaan.

-  Ai kauheaa, kello on jo noin paljon, olen ollut täällä kauemmin kuin aioin. Minun on pakko nyt lähteä, Rosa sanoi pahoitellen. – Mutta miten on, tavattaisiinko täällä joskus uudestaan? Miten olisi jo huomenna? On niin mukavaa kun on ymmärtäväistä juttuseuraa. Kaikki kaverini eivät aina tahdo ymmärtää, kun höyryän vain koirista, tyttö jatkoi.

-  Kyllä se minulle sopii, Johanna oli mielissään.

-  Samoin minulle. On mukava kuulla koirajuttuja ihmiseltä, joka tietää asioista enemmän, Sini vastasi ja kaivoi samalla taskustaan Bellan hihnaa.

Koirien kiinni saaminen olikin vaikeampaa kuin normaalisti, sillä ne eivät olisi millään malttaneet lopettaa leikkimistään. Aina kun Johanna kuvitteli saavansa Jessin kiinni, koira kurvasi toiseen suuntaan ja juoksi uusien ystävien luokse.

-  Tule nyt tyhmeliini, Johanna maanitteli.

-  Sain! Rosa sanoi ja piteli Jessiä kaulapannasta kiinni.

-  Kiitos!

Sini oli saanut jo Bellan hihnaan. Ilta alkoi jo hämärtyä, kun tytöt lähtivät kävelemään kotiin päin.

6.

Perjantai-iltapäivällä Sinin olisi pitänyt keskittyä opettajan taululle tekemiin matematiikan koukeroihin, mutta päähän ei olisi millään mahtunut enää yhtään laskutoimitusta. Sinillä oli omiakin yhtälöitä mietittävänään. Ajatukset karkasivat väkisinkin edellisten päivien tapahtumiin: Rosa ja koirat, kaukasianpaimenkoiran hyökkäys ja Miki ja sen tumma taluttaja. Paljon oli ehtinyt tapahtua muutamassa päivässä. Yleensä hän valitti Johannalle sitä, ettei hänelle koskaan tapahtunut mitään. Nyt niin ei todellakaan voinut sanoa.

Sini oli päässyt istumaan ikkunan viereen, ja hän huomasi vähän väliä tuijottavansa ulos mietteissään. Heidän opettajansa, silmälasipäinen, hieman yli-innokas mies katsoi kiinteästi Siniä ja yskäisi. Sini käänsi nopeasti katseensa takaisin vihkoonsa. Sivu oli tyhjä yhtä sydäntä lukuun ottamatta.

Kiduttavan pitkiltä tuntuneiden tuntien jälkeen kello vihdoin soi. Sini ei kuitenkaan rynnännyt suin päin kotiin niin kuin yleensä, vaan jäi koulun pihalle odottamaan Johannaa, jonka olisi pitänyt jo tulla. Kerrankin heillä loppui koulu yhtä aikaa.

-  Onkohan Leppänen taas keksinyt jonkun syyn pitää oppilaat luokassa, Sini mietti ääneen, kun Johannaa ei näkynyt.

Aila Leppänen oli Johannan luokanopettaja, joka yritti venyttää tunteja mahdollisimman pitkään. Esimerkiksi luokan siivoaminen ryhmätöiden jälkeen hoidettiin hänen mielestään vasta kellon soitua. Tehokasta oppimisaikaa meni hänen mukaansa hukkaan, jos se käytettiin siivoamiseen.

Sini nojasi koulun pihalla olevaan lyhtypylvääseen ja katseli tielle ajatuksissaan. Päivä oli jälleen harmaa, ja pilvet roikkuivat sadetta enteillen, vaikka välillä aurinko pilkistikin pilvien raoista. Kummallinen ilma, Sini ajatteli. Kauempana tietä pitkin kulki englanninspringerspanieli, ja se sai Sinin siristelemään silmiään.

-  Hölmö, kaupungissa on varmasti kymmeniä enkkuja, hän torui itseään, vaikka salaa toivoikin, että tämä olisi juuri se oikea.

Sini katseli koiran ja taluttajan lähenemistä. Sydän alkoi takoa yhä kovemmin mitä lähemmäksi koirakko tuli, ja kämmenet hikosivat, kun taluttaja äkkiä alkoi näyttää tutulta. Jalat muuttuivat hyytelöksi, ja Sinin oli otettavat kiinni pylväästä johon nojasi. Mikä ihme häntä vaivasi, yleensä hän oli todella rauhallinen ja sanavalmis ihminen! Koulun kohdalla koiran taluttaja kääntyi katsomaan Siniä ja Sini huomasi, kuinka hymy levisi tämän kasvoille. Sini tuijotti kasvoja – mitkä hymykuopat! Iloisesti poika heilautti kättään tervehdykseen. Sini meni hämilleen ja sai tuskin tervehdittyä takaisin. Punaisena Sini tuijotti pitkään pojan perään. Sydän hakkasi vieläkin lujaa.

-  Hän muisti minut, hän muisti minut, Sinin päässä jyskytti.

Juuso käveli hiekkatietä pitkin ja mietti samalla tulevia treffejään Iidan kanssa. Hän ei ollut koskaan ennen ollut treffeillä. Ei hänestä oikeastaan ollut tuntunut siltä. Monet hänen kavereistaan kertoivat kyllä aina tyttöystävistään, jotka vaihtuivat viikon välein, ja siinä mielessä Juuso tunsi välillä olonsa ulkopuoliseksi. Ehkä tämä olisi siis hyvä juttu, hän saisi kerrankin nähdä, mistä muut oikein meuhkasivat.  

Koulun kohdalla Juuso sattui vilkaisemaan koulun pihalle. Siellä oli se sama tyttö, jonka hän oli tavannut eilen koiralenkillä. Hymy tuli väkisinkin hänen huulilleen. Mukavan tuntuinen tyttö, hän ajatteli ja nosti kätensä iloiseen tervehdykseen. Tyttö tervehti takaisin. Hän taisi tunnistaa. Enempää hän ei ehtinyt, kun Miki oli jo kiskonut hänet koulun ohitse.

Sini ei huomannut, missä vaiheessa Johanna ilmestyi hänen viereensä seisomaan.

-  Huhuu, missä Sini? Maa kutsuu! Johanna karjaisi korvaan.

-  Mitä? Täh?

-  Mikä ufo siitä ohi lensi, kun noin tiiviisti pitää sinne tielle tuijottaa?

-  Se käveli tuosta ohitse, Sini sanoi vielä ajatuksissaan.

-  Mikä, se ufoko? Sini hei, ufot lentää, ei kävele, Johannaa alkoi naurattaa.

-  Äh, ei kun se tummatukka.

-  Siis SE tummatukka? Missä?

-  Se moikkasi minulle. Se muistaa minut!

-  Voi ei, enkä minä ehtinyt nähdä, millainen poika saa sinun pääsi noin sekaisin.

-  Niin, mutta tajuatko, se muisti minut! Eikä me olla tavattu kuin kerran!

-  Uskotaan, uskotaan. Älä repeä liitoksistasi. Voidaanko me nyt kuitenkin lähteä? Jessi varmaan odottaa jo jalat ristissä ulospääsyä, ja meidän piti tavata Rosakin lenkillä.

Sini havahtui takaisin todellisuuteen.

-  En muistanutkaan koko Rosaa. Mennään vain, Sini sanoi ja vilkaisi vielä kerran siihen suuntaan mihin poika ja koira olivat kadonneet.

-  Leppänen pisti meidät taas siivoamaan kellon soitua. Inhottaa kun se tekee sen tahallaan, varsinkin näin perjantaisin kun tietää, että on viimeiset tunnit, ja porukka pääsisi viikonlopunviettoon. Se tahtoo kiduttaa meitä. On sen syy, jos Jessi on pissinyt sisälle. Soitan sen kyllä sitten siivoamaan meille, siinähän oppii olemaan venyttämättä viimeisiä tunteja, Johanna meuhkasi.

Siniä alkoi naurattaa.

-  Kuvittele sen naisen ilme, jos soittaisit sille ja käskisit sen teille siivoamaan Jessin pissoja lattioilta.

-  Joo, se konttaisi rätin kanssa pitkin lattioita. Siinähän miettisi miten hyvää työaikaa menee hukkaan siivotessa! Johanna yhtyi nauruun.

7.

Jessi ei ollut onneksi pissannut lattialle, vaikka kova hätä sillä olikin. Johanna heitti vain koululaukun eteisen nurkkaan ja otti Jessin hihnaan. Sini oli sillä välin vienyt oman laukkunsa ja hakenut Bellan. He tapasivat matkan puolessavälissä ja lähtivät tällä kertaa toista kautta montulle. Sini kammoksui kulkea sen ränsistyneen talon ohitse, jossa kaukasianpaimenkoira oli irti, ja siksi hän oli alkanut kiertää toista kautta. Tytöt saapuivat montulle ennen Rosaa ja laskivat koirat irti. Vaikka Bella olikin jo 10-vuotias vanha rouva, se jaksoi hyvin juosta ja leikkiä 1,5-vuotiaan Jessin kanssa. Bella oli kuitenkin Jessiä ylempänä heidän pienen laumansa arvoasteikossa, joten jos Bella ei jaksanut enää leikkiä, se vain lopetti ja jätti Jessin huomiotta. Jos Jessi ei uskonut, Bella ärähti sille varoitukseksi.

Hetken Johanna ja Sini katselivat kahden koiran toilailua. Kohta montun reunalta alkoi kuulua puuskutus ja Rosa ilmestyi samojedin kanssa mäen takaa.

-  Anteeksi, oletteko te joutuneet odottamaan kauankin?

-  Ei tässä mitään, koirat ovat saaneet juosta, Johanna vastasi ja katseli kun Rosa laski samojedin irti.

-  Otin tämän meidän Taika-samojedin mukaan tällä kertaa, Rosa totesi.

Koirat tulivat haistelemaan toisiaan, ja hetken päästä iloinen juoksukisa oli taas käynnissä. Tällä kertaa Jessi ei ollutkaan niin ylivoimainen nopeudessa, vaan Taika antoi sille hyvä vastuksen. Oli hauskan näköistä, kun kolme niin erinäköistä koiraa leikki yhdessä. Yllättävän kauan koirat jaksoivatkin juosta, sillä tunnin leikkimisen jälkeen ne eivät vieläkään olisi malttaneet lopettaa.  Sinin oli kuitenkin lähdettävä, sillä hän oli luvannut Siljalle viedä Bellan tunnin lenkin jälkeen takaisin. Silja oli ilmeisesti lähdössä Bellan kanssa jonnekin. Aika oli kulkenut tyttöjen mielestä turhan nopeasti.

-  Mitäs jos veisit Bellan kotiinsa, ja sinä Josu viet Jessin ja tulisitte sitten molemmat vielä meille, Rosa ehdotti.

-  Sehän kuulostaa hyvältä, Sini vastasi.

-  Jos tavattaisiin vaikka tunnin päästä siinä kymppikioskilla, Rosa sanoi, ja sovittuaan niin he lähtivät kulkemaan jokainen suuntaansa.

Tunnin kuluttua Sini ja Johanna seisoivat kioskin pihassa odottamassa Rosaa. Pihassa ei näkynyt muita, mutta tiellä kulki ulkoilijoita ja autoja. Äkkiä Sini tarrautui Johannaa kädestä kiinni.

- Mikä ihm…

- Shh... Tuo on aivan varmasti se sama kaukasianpaimenkoira, joka rähisi minulle ja Bellalle, Sini kuiskasi Johannalle ja nyökkäsi päällään kioskin viereen.

Kun Johanna kääntyi katsomaan miestä ja koiraa, hän järkyttyi.

-  Sehän on irti!

Koira kulki omia polkujaan mihin sattui, ja mies löntysteli laiskasti sen perässä. Mies huusi koiralle niin, että koko kylä raikui.

– Pimu tänne! Kuulitkos tyhmä rakki, tänne!

-  Ei taida ihan olla omistajalla hanskassa tuo koira, Sini totesi ja katsoi inhoten kaksikkoa.

-  Miksi tuollaiset ihmiset saavat pitää eläimiä? Miksei poliisi tai joku tee mitään? Tuo koirahan on tikittävä aikapommi.

Mies löntysteli koiransa kanssa tyttöjen ohi ja häipyi näkyvistä. Inhon väreet kulkivat Sinin selkää pitkin. Koiraparka. Eihän se voinut osata käyttäytyä, kun kukaan ei ollut vaivautunut opettamaan sitä.

Onneksi Rosa tuli vihdoin paikalle, ja tytöt saivat muuta mietittävää. Rosa asui lähistöllä äitinsä ja koiriensa kanssa samalla omakotitaloalueella kuin pelottava kaukasianpaimenkoira, mutta toisessa päässä. Heidän kotinsa oli vanha, kaunis puutalo. Portilla heitä tulivat vastaan samojedit Lumi ja Taika. Piha oli aidattu, ja koirat saivat olla pihassa vapaana. Kumpikaan koirista ei haukkunut ohikulkijoita. Ne tyytyivät vain katselemaan pää kallellaan.

-  Aivan ihania!

Sini rapsutteli koiria, jotka innostuivat kehuista, kaatoivat Sinin maahan ja nuolivat hänen naamaansa.

-  Lumi ja Taika hyi! Ei noin saa tehdä, Rosa komensi koiria anteeksipyytävän näköisenä, mutta Sini vain nauroi.

-  Ihania koiria nämä samojedit.

Sini oli aivan myyty rapsutellessaan valkoisia pörröisiä otuksia.

-  Mennään sisälle, Rosa kutsui ja avasi ulko-oven.

-  Ja te jäätte pihalle, tyttö lisäsi koirille puhuen.

Rosa tarttui Lumia kaulapannasta kiinni ja veti sen pois oven välistä. Tytöt astuivat pieneen eteiseen ja laittoivat ulko-oven kiinni ennen kuin Rosa aukaisi eteisen oven. Tiibetinspanielit Siru, Tito ja Mandi ottivat heidät sisällä vastaan.

-  Ihanaa, lisää koiria, Johannakin nauroi ja kyykistyi tervehtimään pikkukoiria.

Koirat haistelivat ja pyörivät hetken jaloissa, mutta kun eivät enää saaneet tarpeeksi huomiota, ne juoksivat perätysten olohuoneeseen.

Eteisestä alkoi käytävä, josta näkyi ovia huoneisiin: vasemmalla näkyi ensin keittiö ja sitten olohuone, ja oikealla oli ilmeisesti makuuhuoneita.

-  Tämä huone on äidin, ja tässä on minun huoneeni, Rosa esitteli ovia käytävällä. – Mutta käydään ensin tuolla, haluan näyttää jotain, Rosa jatkoi salaperäisesti ja lähti kulkemaan viimeistä huonetta kohti.

Rosa avasi huoneen oven, ja tytöt näkivät, kuinka huoneen seinillä oli hyllyjä, joissa oli erikokoisia pokaaleja ja seinillä monen värisiä ruusukkeita. Huoneen nurkassa oli aidattu alue. Kun he menivät lähemmäksi, Sini näki kaksi pientä pörröistä otusta.

-  Koiranpentuja! Sini huudahti.

-  Ihania! Johanna katsoi myös.

-  Lumi on näiden vauvojen äiti.

Rosa meni seisomaan aitauksen viereen ja otti toisen pennuista syliinsä.

-  Nämä ovat nyt yhdeksän viikon ikäisiä, ja sunnuntaina ne lähtevät omiin koteihinsa. Muut pennut ovat jo lähteneet. Näitä oli kaikkiaan viisi pentua. Tämä iso jässikkä on nimeltään Urho, oikeasti sen nimi on Aikaisen Aamun Uusi Lumi, mutta perhe, joka tämän ottaa, antoi sille kutsumanimeksi Urho, Rosa sanoi ja ojensi pennun Sinin syliin.

-  Ja tämä tyttö on Viivi eli Aikaisen Aamun Usvanneito.

Rosa siirsi pennun Johannalle.

-  Mitä se Aikainen Aamu tarkoittaa nimien edessä? Johanna kysyi.

-  Se on oikeastaan sama asia kuin sukunimi ihmisillä. Äitini kasvattajanimi on Aikaisen Aamun, ja se tulee kaikkien pentujen nimien eteen. Eli nimestä jo tiedetään, kenen kasvattajan pennuista on kyse.

-  Kuulostaa kätevältä, Sini myönsi.

Urho pureskeli ensin Sinin sormia. Seuraavaksi se kokeili pikkuhampaitaan Sinin leukaan ja lopuksi nuoleskeli naamaa. Sitten se alkoi rimpuilla pois sylistä tutkimaan ihania varpaita ja sukkia. Viivi taas oli nukahtanut Johannan syliin.

-  Miksi kaikki koiranpennut ovat näin suloisia ja pehmoisia? Kuinka te raaskitte luopua näistä? Sini kysyi ja laski Urhon tarhaansa.

Johanna laski myös Viivin Urhon viereen. Urho herätti sisarensa, ja pennut alkoivat painia ja nahistella keskenään.  

-  Kyllä seitsemästä yhdeksään viikkoa näiden kanssa tekee sen, että niistä raaskii luopua. Totta kai tunneside säilyy pentuihin, mutta ei niitä kaikkia tahdo pitää. Ne tuppaavat kuitenkin vaatimaan niin paljon kaikkea. Näin pienet pennut syövätkin yllättävän paljon. Ja näkisitte sen kakkamäärän, minkä joudun siivoamaan päivittäin, Rosa naurahti ja jatkoi: - On kuitenkin todella mukavaa, kun uudet omistajat kertovat pennuista ja niiden kuulumisista. Joskus niitä tapaa ihan oikeastikin näyttelyissä tai muissa tapaamisissa.

-  Mistä nämä kaikki palkinnot ovat? Johanna kysyi ja katseli ympärilleen.

-  Suurin osa on koiranäyttelyistä, muutama myös tokosta.

-  Mitä nuo tarkoittaa SERT, ROP, VSP? Sini uteli.

-  SERT on sertifikaatti eli koira on rodunomainen, ROP on rotunsa paras ja VSP on vastakkaisen sukupuolen paras.

-  Kuulostaa monimutkaiselta, Johanna sanoi.

-  Ei se sitä oikeastaan ole. Aikansa se tietenkin kestää, että oppii ymmärtämään, mitä mikäkin väri tarkoittaa, ja miten kaikki näyttelyssä tapahtuu.

-  Olisipa mukavaa päästä joskus katsomaan näyttelyitä, Sini tuumi.

-  Lähtekää joskus mukaan, varsinkin jos sattuu joku näyttely tähän lähelle! Rosa ehdotti.
- Mennäänkö nyt huoneeseeni?

Sini ja Johanna rapsuttivat vielä kerran pentuja, jotka olivat jo asettautuneet nukkumaan. He lähtivät Rosan perässä tämän huoneeseen.

Rosan huoneen seinillä oli myös ruusukkeita ja pokaaleita sekä paljon valokuvia koirista ja Rosasta.

-  Ovatko nämäkin koiranäyttelyistä? Sini kysyi ja istuutui Rosan sängylle.

-  No joo, tavallaan, ne ovat junior handler -kilpailuista.

-  Mistä?

-  Junior handler –kilpailuista. Ne on tarkoitettu alle 18-vuotiaille nuorille. Ne pidetään koiranäyttelyiden yhteydessä, mutta siinä arvostellaan enemmän koiran esittäjän taitoja kuin koiraa. Siinä ei siis välttämättä tarvitse omaa koiraa vaan pystyy kilpailemaan myös lainakoiralla. Junior handlerissä voi päästä jopa MM-kisoihin asti. En ole kilpaillut vielä kauaakaan, mutta ihan hyvällä menestyksellä. Junnuissa on kaksi kilpailuluokkaa: toinen 10–13-vuotiaille ja toinen 13–17-vuotiaille, Rosa innostui paasaamaan suu vaahdossa. - Hei, mutta miksi en sitä heti tajunnut? hän muisti.

-  Huomenna on leikkimielinen koiranäyttely eli match show tuolla keskustan urheilukentällä. Mitä jos lähtisitte sinne mukaan? Näette vähän näyttelytoimintaa ja pääsette mukaan koirapiireihin?

-  Ihan tosi? Mielelläni, kysyn vain vanhemmiltani sitä, Sini innostui toden teolla.

-  Joo, ja ota sinä Johanna Jessi mukaan.

-  Jessikö? Mutta sehän on sekarotuinen.

-  Mutta se tässä onkin ideana, että sekarotuiset saavat myös osallistua näihin leikkimielisiin kilpailuihin.

-  Voin minä sen mukaan ottaakin, mutta enhän tiedä mitä siellä tehdään ja osaako Jessi.

-  Ethän sinä opikaan jos et harjoittele, Rosa sanoi hyväntuulisesti.

-  Tarvitseeko Jessille tehdä jotain ennen näyttelyä? Johanna kiinnostui.

-  Voit tietenkin pestä sen jos tahdot, mutta ei se pakollista ole. Monet pesevät ja laittavat koiransa myös mätsäriin samoin kuin oikeaan näyttelyyn. Sekarotuisten omistajat varsinkin haluavat tehdä kaiken niin, sillä mätsärit ovat niille ne oikeat näyttelyt.

-  Jessi on niin hankala pestä, etten taida tähän näyttelyyn puunata sitä.

-  Se onkin niin lyhytkarvainen, ettei siitä huomaa niin helposti, onko se vastapesty vai ei.

Sini kuunteli mielenkiinnolla. Oli niin paljon asioita mitä ei ollut edes ajatellut liittyvän koiranäyttelyihin tai ylipäänsä koiriin. Äkkiä eräs ajatus pälkähti Sinin mieleen.

- Rosa, tiedätkö sinä sen kaukasianpaimenkoiran omistajan, joka asuu tässä lähellä? Sellaisen miehen? Sini kysyi.

- Joo, olen minä sen nähnyt. Onneksi ne ei ole tulleet vastaan, kun olen ollut koirien kanssa, se kaukkari on melkein aina irti, Rosa vastasi ja irvisti.

- Se meinasi hyökätä Bellan kimppuun pari päivää sitten… Sini jatkoi vaisusti. – Minua pelottaa, että jotain vielä sattuu. En oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä tai kenelle siitä pitäisi sanoa.

- Kuulin kerran kioskilla jonottaessani, miten se mies kehuskeli koirallaan myyjälle. Ei kuulemma pääse vieraat yllättäen pihaan, kun on tuollainen koira vahtina. Mies on omasta mielestään erinomainen koirankouluttaja, oikea oman elämänsä Cesar Millan, joka hallitsee koiransa energialla. Siksi se lenkittääkin sitä irti. Harhaluuloissaan, Rosa tuhahti.

- Ihan niin kuin koira toimisi pelkän ajatuksen voimalla ilman mitään koulutusta.

Rosa istui vähän aikaa hiljaa ja mietti.

- Ehkä minä voisin kysyä sedältäni, onko mitään tehtävissä. Se on poliisi, Rosa sanoi sitten.

Äkkiä Johanna huomasi, että hänen oli lähdettävä. Aika oli mennyt todella nopeasti.

-  Lupasin mennä kotiin, kun Hanna tulee käymään. Hanna on siis isosiskoni, joka käy välillä kotona. Varsinkin ruoka-aikaan, Johanna virnisti ja meni eteiseen.

-  Muista ottaa rokotustodistus Jessille mukaan! Rosa muistutti Johannaa vielä oven raosta.

8.

Rosa mietti Johannaa ja Siniä illalla ennen nukkumaanmenoa.

– Mukavia tyttöjä, pitäisi varmaan esitellä heidät mätsärissä Juusolle.

Hän kyllä tiesi, miten Juuso vaikutti tyttöihin, vaikka Juusolla itsellään ei siitä ollut aavistustakaan. Komea poika, johon moni tyttö oli joskus retkahtanut. Se, ettei Juuso huomannut sitä, oli Rosan mielestä pojan parhaita puolia. Juuso oli kuitenkin ennen kaikkea reilu kaveri.

Rosa oli pessyt ja harjannut kymmenenkuisen Mandin, ja siinä oli mennyt normaalia kauemmin, sillä koira ei pysynyt paikoillaan. Pestessäkin Rosa oli ollut melkein yhtä märkä kuin koira. Onneksi äiti oli pessyt Titon ja Sirun, eikä hänellä mennyt koko yötä koirien hoitoon.

Kello näytti kymmentä illalla, kun Rosa puhelin alkoi soittaa jälleen Antti Tuiskua. Rosa oli juuri asettunut sänkyynsä katsomaan tv:tä. Hän nousi ottamaan puhelimen pöydältään ja vastasi siihen.

-  Rosa.

-  Pakko oli vielä soittaa. Olen sitten tehnyt niin kuin sanoit.

-  Juuso, no mitä olen käskenyt sinut nyt tekemään? Rosa haukotteli.

-  Menin Iidan kanssa ulos tänään.

-  Niinkö? Rosa havahtui kuuntelemaan. -  No? Rosa hoputti kun Juuso ei jatkanut.

-  Mitä no? Juuso esitti tyhmää vaikka tiesi, että Rosa paloi halusta kuulla.

-  No miten teillä meni? Millainen Iida oli? Tapaatteko uudelleen?

-  Oli meillä ihan mukavaa, Juuso vastasi, mutta ei kuulostanut innostuneelta.

-  Mutta… Rosa auttoi.

-  En tiedä, ei vain sytyttänyt. Ihan mukava tyttö, mutta jotain puuttui.

-  Iida taisi olla toista mieltä? Rosa sanoi pahoittelevalla äänellä.

-  Ilmeisesti, sillä hän jo kyseli seuraavaa tapaamista. Ja kaiken lisäksi en osannut sanoa tälläkään kertaa ei. Rosa, mitä minä teen, mitä sanon hänelle? Juuso oli ahdistunut.

-  No, jos vaikka kerrot totuuden, että kiitos, mutta ei kiitos. Tai… en minä tiedä, Rosa puuskahti.

-  Kiitti vain, sinusta olikin paljon apua, Juuso esitti vihaista.

-  Ei se minun vikani ole, Rosa vastusteli.

-  Ei vai? Kukahan se sanoi, että hän on minun unelmieni tyttö…

-  Niin, mutta en käskenyt lupautua uudelleen, jos ei olekaan se oikea.

-  No ei voi mitään. Saattaahan se muuttua joksikin. Ehkä minä vain olen hieman vaivaantunut siitä, ettei tyttö heti sytytäkään. Sillä eihän Iidassa varsinaisesti mitään vikaa ole…. Tämä koko treffailujuttu on vain niin jotenkin… Outoa.

Rosa huokaisi.

-  Olet toivoton!

-  Mitäpäs uutta sinulle kuuluu? Juuso vaihtoi puheenaihetta sujuvasti.

-  Mitäpäs minulle, tutustuin pariin uuteen tyttöön. Toisella on sekarotuinen ja toisella ei ainakaan vielä omaa koiraa. Pyysin heidät mukaan huomenna sinne mätsäriin.

-  Hienoa, aina on mukava tutustua uusiin koiraihmisiin, Juuso vastasi.

Rosaa haukotutti.

-  Kiitos vain, taidan tylsistyttää jutuillani, Juuso kuittasi heti.

-  Anteeksi, väsytin itseni Mandin kanssa, kun puunasin sitä. Olin sitä pestessä varmaan märempi kuin koira.

-  No, minä lasken sinut sitten nukkumaan. Kauniita unia, Juuso sanoi.

-  Öitä sinullekin, Rosa vastasi ja sulki puhelimen.

Voi ei mikä soppa, hän ajatteli ja kaivautui peiton alle. Juuso oli uskomaton. Kaikki tytöt ihastuivat aivan varmasti, ja toinen ei osannut kieltäytyä. Rosaa hieman nauratti toisen ahdinko.

9.

Lauantaiaamuna Sini oli ajoissa hereillä.  Hän oli nukkunut huonosti. Ilmeisesti jännitys oli valvottanut häntä. Hän nousi vuoteestaan ja hipsi keittiöön aamiaiselle. Keittiön kello näytti vasta puoli kahdeksaa. Normaalisti viikonloppuisin Sini saattoi nukkua puolillepäivin. Äiti oli jo keittiössä ja ihmetteli Sinin aikaista heräämistä.

-  Huomenta, Sini haukotteli ja istuutui äitiään vastapäätä.

-  Huomenta vain. Miten sinä jo nyt olet hereillä?

-  En vain saanut unta.

Sini rupesi tekemään itselleen voileipiä.

Aamupäivä tuntui pitkältä. He olivat sopineet menevänsä Rosan luokse kello 12:n aikaan. Sieltä he lähtisivät Rosan äidin kyydillä näyttelyyn. Vihdoin kello oli niin paljon, että tytöt saattoivat ahtautua Leivojen punaiseen farmari-Opeliin. Sini ja Johanna olivat innoissaan ja jännittyneitä ensimmäisestä näyttelystään.

Koirista mukaan otettiin kaikki tiibetinspanielit, samojedi Taika ja Johannan sekarotuinen Jessi. Mandia ei ollut tarkoitus esittää, mutta sen teki hyvää tottua näyttelyhälinään. Iloinen pulina kaikui autossa matkalla kohti keskustan koirakenttää.

Kentällä oli jo paljon ihmisiä ja koiria. Ihmiset olivat hyväntuulisia, ja iloisia tervehdyksiä kuului sieltä täältä. Koirien hännät heiluivat puolelta toiselle, kun nekin tapasivat tuttuja. Välillä sieltä täältä kuului pieniä rähäkän alkuja, mutta nekin vaiennettiin hetkessä.

Aurinko hemmotteli ihmisiä. Vaikka välillä kylmä tuulenpuuska yllätti heidät oli melko lämmintä, ja se sai koiraihmiset liikkeelle.

-  Näin paljon koiria! Sini ihmetteli.

-  Oikeissa näyttelyissä koiria on satoja, joskus tuhansia, ja eri rotujakin on tosi paljon, Rosa selitti.

-  Mennään ilmoittautumaan. Sini otatko sinä Mandin talutettavaksi?

Sini otti innoissaan koiran hihnan ja yritti näyttää kokeneelta.

Ilmoittautumista varten oli pystytetty keltainen teltta, jonka sisällä oli pöytä. Pöydän ääressä istui kaksi naista, joista toinen otti ilmoittautumisia vastaan ja toinen tarkasti rokotustodistuksia. Rosa lähti kulkemaan edellä ilmoittautumistelttaa kohti. Teltan eteen oli jo ehtinyt kerääntyä jonoa. Ihmiset seisoivat koirineen ja todistuksineen ja odottivat iloisesti vuoroaan. Sini kiinnitti huomiota iloisiin ja ystävällisiin ihmisiin. Kaikki olivat mukana iloisin mielin ja tapaamassa samanhenkisiä ihmisiä.

-  Josu ilmoitatko sinä Jessin? Voisithan sinä kokeilla? Rosa yllytti Johannaa.

-  Enpä tiedä, en minä osaa. Eikä Jessikään…

-  No ethän sinä tiedä etkä opi jos et kokeile! Minä neuvon, Rosa rohkaisi.

-  No kai minä sitten voin…

Kolmikko ja koirat joutuivat jonottamaan hetken, mutta se ei haitannut. Näyttely ei alkanut ennen kuin kaikki olivat ehtineet ilmoittautua. Sini katseli innoissaan ympärilleen. Hän tunnisti koirajoukosta monia rotuja: kultainennoutaja, lapinkoira, saluki, belgianpaimekoira. Monia rotuja, joista hänkin oli haaveillut.

Rosa ja Johanna ilmoittivat koiransa kehään. Rosa ilmoittautui myös junior handler -kilpailuun.

-  Mennään hieman tuonne taemmas, niin kerron miten tämä tapahtuu, Rosa patisteli tyttöjä pois muiden ilmoittautujien tieltä.

-  Ensin kehään mennään kaksi koiraa vastakkain. Tuomari pyytää juoksemaan ensin ympyrää, sitten koirat laitetaan seisomaan nätisti. Tuomari pyytää juoksemaan yksitellen uudestaan, ja sitten taas laitetaan koirat seisomaan. Tuomari antaa toiselle koiralle punaisen nauhan tai ruusukkeen eli ykkösen ja toiselle sinisen nauhan eli kakkosen. Näin käydään luokka kerrallaan. Kun kaikki koirat luokasta ovat käyneet kerran kehässä, tuomari pyytää kehään ensin kaikki sinisen saaneet ja valitsee sieltä kolmesta viiteen parasta sinistä ja sama punaisten saaneille. Sitten luokkavoittajat jäävät BIS eli Best in show -kehään. Siniset ja punaiset.

Rosa kertoi Johannalle miten koiraa seisotettiin ja juoksutettiin, sen jälkeen he hieman harjoittelivat. Jessi ei oikein ymmärtänyt mistä oli kyse, mutta lopulta Johanna onneksi sai koiran ymmärtämään, että hän toivoi koiran seisovan paikallaan.

-  Huh huh, mitähän tästä tulee, Johanna katsoi koiraansa.

-  Hyvin se menee, eikä ensimmäisellä kerralla kannatakaan odottaa hirveän hyvää menestystä. Sekä koira että esittäjä tarvitsevat kokemusta, ja näinhän sitä saa, Rosa sanoi ja katseli ympärilleen.

- Mitä se tuomari sitten oikein täällä katsoo, jos ei kerran koiraa? Eihän tuo nyt niin monimutkaiselta kuulosta, juostaan ympyrää ja seistään paikallaan, Johanna ihmetteli.

- Koirien esittäminen on oikeastaan todellinen taiteen laji. Hyvä handleri saa koirasta esiin sen parhaat puolet ja toisaalta pystyy vähän peittämään sen ei-niin-hyviä puolia. Hyvä handleri oikeastaan helpottaa tuomarin työtä, sillä kun koira esiintyy hyvin, ei tuomarin tarvitse käyttää niin paljon aikaa nähdäkseen, millainen koira on, Rosa selvitti lisää.

Sini oli seisonut Mandin kanssa katsomassa Rosan oppeja ja oli niistä todella kiinnostunut.

-  Hei, tuolla on tuttuja, käydään tervehtimässä, Rosa sanoi äkisti ja lähti kulkemaan ihmisten ja koirien ohitse.

Mandi alkoi tietenkin kiskoa hurjasti emäntänsä perään. Sini sai pitää koiraa tosissaan kiinni, ettei se olisi päässyt karkuun.

Sini yritti katsella, minne oltiin kävelemässä ja näki muutaman pojan ja tytön juttelemassa kehän vieressä. Yksi koirista näytti tutulta. Äkkiä Sini tajusi, että koira oli Miki. Selkä Siniin päin seisova poika oli siis se tummatukka. Sinin sydän alkoi hakata taas hurjasti.

-  Hei Juuso ja Nico, Nea! Rosa huudahti.

Tummatukka kääntyi katsomaan tulijoita ja hymyili leveästi.

-  No hei Rosa! Ja Taika! Juuso sanoi ja antoi Mikin tervehtiä tulijoita.

Koirat tunnistivat toisensa ja yrittivät ruveta leikkimään.

-   Taika! Nyt ei ole leikin aika, sotket itsesi, ja minä harjasin sinua aamulla ainakin tunnin. Saatte leikkiä Mikin kanssa sitten kehien jälkeen, Rosa torui koiraa hyväntuulisesti.

Taika vilkaisi Rosaa ja lopetti Mikin härnäämisen ihan kuin olisi ymmärtänyt puhetta. Se istahti Rosan vierelle.

-  Missäs Iida on? Rosa kysyi Juusolta ja näytti ilkikuriselta.

Juuso katsoi ystäväänsä ja näytti kieltään.

-  Jaa-a, enpä tiedä.

Nico ja Nea näyttivät yllättyneiltä. He eivät olleet kuulleet Juuson ja Iidan treffeistä mitään.

Sini meni hiljaiseksi. Juuri hänen tuuriaan. Poika oli varattu. Miksei olisi ollut?

-  Hei, tässä on Johanna ja Jessi, sekä Sini ja meidän Mandi, Rosa esitteli tytöt porukalle.

-  Ja tämä tässä on Juuso ja hänen englanninspringerinsä Miki, Nea ja collie Veeti sekä Nico ja bokseri Pomo, Rosa esitteli ystävänsä tytöille.

-  Et ottanut Bellaa mukaan? Juuso kääntyi Sinin puoleen.

Sini meni hämilleen ja vastasi takellellen.

- E-en ottanut.

Johanna ja Rosa katsoivat ihmeissään.

-  Mistäs te toisenne tunnette? 

-  Olemme törmänneet joskus koiralenkillä, Juuso vastasi.

Johanna tajusi äkisti, kuka Juuso oli. Se Sinin salaperäinen tummatukka! Hän pukkasi Siniä kylkeen ja virnisti.

Kehässä alkoi tapahtua. Nainen tuli seisomaan kehän laidalle ja puhui kovaan ääneen. Kehät oli rajattu leveällä keltaisella nauhalla. Ne olivat melko suuret, jotta suuretkin koirat mahtuivat juoksemaan niin, että tuomari näki koirien liikkeet hyvin. Kehissä oli myös trimmauspöydät.

-  Otetaan ensiksi tässä kehässä lapsi ja koira -kilpailu, sitten pennut ja avoin luokka. Tuossa toisessa kehässä aloitetaan junior handler -kilpailulla, sitten nuoret ja veteraanit, nainen huusi.

-  Sitten meidän on mentävä Taikan kanssa, sanoi Rosa.

Myös Nea oli ilmoittautunut junior handleriin, ja hänkin siirtyi koiransa kanssa lähemmäs kehää.

-  Apua, missäs luokassa minä ja Jessi ollaan? Milloin meidän pitää mennä? Johanna hätäili.

-  Ei mitään hätää, te menette nuorten luokkaan, ja se alkaa vasta junnujen eli siis junior handlerin jälkeen. Minä palaan vielä neuvomaan, Rosa rauhoitteli ennen kuin meni kehään.

Sini ja Johanna jäivät seuraamaan junior handler –kilpailua mielenkiinnolla. Sinin keskittymistä häiritsi hieman Juuso, joka katsoi kehää hänen vierestään.

-  Voi ei, Taika taitaa olla taas filmaustuulella, Juuso sanoi.

Sini ei huomannut mitään virheitä, mutta kai koira jotain huomaamatonta teki.

Juuso huomasi Sinin ja Johannan kysyvän ilmeen ja ryhtyi selostamaan mitä kehässä tapahtui.

-  Taika osaa kyllä seisoa oikein, mutta nyt se on näköjään sellaisella tuulella, ettei se halua keskittyä. Rosalla on iso työ saada koira pysymään paikoillaan.

Sini katsoi kehän tapahtumia uudelleen ja huomasi, kuinka Taika steppasi vähän joka suuntaan, vaikka olisi pitänyt seisoa nätisti.

Niin monet asiat, joita hän ei edes huomannut tai osannut katsoa, vaikuttivat tuomareiden ratkaisuihin.

-  Miksi nuo pöydät ovat tuolla kehässä? Johannan huomio kiinnittyi pöytiin.

-  Pienet koirat nostetaan pöydälle seisomaan, jossa tuomari tutkii ne.

Junior handler -kilpailu alkoi olla päätöksessään. Tuomari jakoi jo ruusukkeita. Sini näki, että Rosa tuli kolmanneksi, vaikka Taika olikin hankalalla tuulella. Rosa oli lopulta ihan tyytyväinen tulokseen.

-  Jopas taas Taikalla oli meno päällä! Rosa tuli kehästä nauraen.

Nea ja Veeti olivat tulleet ensimmäiseksi todella varmalla ja tyylikkäällä suorituksellaan.

-  Välillä näinkin päin, Nea sanoi Rosalle nauraen.

-  Onnea kovasti, Rosa sanoi ja halasi Neaa.

Veeti-collie pyöri ympärillä innoissaan.

-  Hienot pytyt, Sini sanoi ja katsoi Rosan palkintoa. - Vai mitä Johanna? Johanna?

Johanna ei kuitenkaan tuntunut kuulevan enää mitään. Tyttö alkoi selvästi olla paniikissa.

- Voi ei, pitäisi mennä kehään! Mitä minä olen lupautunut tekemään? Johanna panikoi. - Voi ei, en minä uskalla!!

-  Hyvin se menee, Sini yritti rauhoitella.

-  103A ja 103B kehään, 104A ja B valmistautuu, nainen kehässä huuteli.

-  104B, sehän olemme me. Voi ei, olen seuraava…!

Johanna ja Jessi saivat kehässä vastaansa belgianpaimenkoiran, joka näytti käyneen ennenkin näyttelyissä, sillä se seisoi kuin tatti ja juoksikin kuin vanha tekijä. Johannalla ja Jessilläkään ei lopulta mennyt huonosti, vaikka Jessi yrittikin aluksi hyppiä Johannaa vasten juostessaan. Seisominenkin meni häntää heiluttaessa ja makupalaa kytätessä. Johanna oli kuitenkin todella tyytyväinen ensimmäistä kertaa kehässä olleen koiransa käytökseen. Johanna ja Jessi saivat sinisen ruusukkeen ja belgianpaimenkoira omistajineen punaisen.

-  Katso miten hieno ruusuke! Johanna tuli innoissaan kehästä.

-  Josu, teidän pitää mennä vielä uudelleen kehään, Rosa tuli sanomaan.

-  Niinkö? Miksi? Milloin? Johanna ihmetteli.

-  Kyllä ne huutavat sitten numeron, kaikki siniset nuoret menevät yhtä aikaa kehään ja tuomari valitsee viisi kauneinta sinistä. Sinisten voittaja menee sitten sinisten BIS-kehään. Minun on pakko mennä, koska avoin luokka alkaa tuolla toisessa kehässä, Rosa sanoi ja lähti Juuson ja Nean kanssa toisen kehän laidalle odottamaan omaa vuoroaan.

-  Me ollaankin sitten samassa kehässä, Nico sanoi Johannalle.

-  Niin joo, tekin saitte sinisen? Oletko käynyt useinkin näissä? Johanna uteli.

-  No joo, aika usein. Täällä on mukavia ihmisiä ja hyvää harjoitusta koiralle, niin sosiaalistamisen kuin myös näyttelyiden kannalta. Pomolla alkaa olla hieman uhmaa, joten hyviä suorituksia on aika turha odottaa, mutta hyvää harjoitusta tämä on kuitenkin, Nico jatkoi.

-  Meidän numero on 100A, onneksi ei olla peräkkäin.

-  Sitten nuorten siniset kehään: 99A, 100A, 101B, 102A, 103 B, 104B, 105A ja 106B, kehästä kuulutettiin.

-  Se on menoa taas, Johanna puuskahti.

Koirat juoksivat numerojärjestyksessä ympäri kehän ja seisoivat sitten rivissä.

-  Kiitoksia numerot 105A ,102A ja 99A, muut juoskaa kehä uudelleen ympäri. Hyvä. Sitten jokainen juoksee yksin edestakaisin. Hyvä. Viidenneksi tulee numero 106B. Neljänneksi numero 104B.

-  Hyvä Josuuuu! Sini huusi.

-  …Kolmanneksi numero103B, toiseksi 100A, luokan voittaa numero 101A!

-  Onnea Josu, hyvä Jessi! Neljänsiä! Sini hyppäsi ystävänsä kaulaan.

-  Ja onnea myös teille Nico ja Pomo, toinen sija on jo todella hyvin, Sini jatkoi ja rapsutti Pomoa.

-  Tämähän oli mukavaa, Johanna sanoi ja katseli pokaalia ja ruusukkeita sekä Jessin saamaa puruluuta.

Mandi oli ollut Sinin huollettavana koko ajan, ja pikkukoira tuijotti herkeämättä siihen suuntaan, mihin Rosa ja Taika olivat kadonneet.

-  Mennään katsomaan tuonne toisen kehän luo, miten muut pärjäävät, Nico sanoi ja lähti kulkemaan toista kehää kohti.

-  Hei, miten teillä meni? Rosa kyseli, kun näki heidän tulevan.

-  Hyvin! Oltiin Pomon kanssa toisia, ja nämä meidän ensikertalaiset tulivat neljänsiksi, Nico sanoi.

-  Hei, sehän on tosi hyvin!

Rosa oli iloinen.

-  Me saatiin Taikan kanssa sininen, mutta Siru ja Tito saivat punaisen. Nea ja Veeti saivat sinisen, vaikka Veeti esiintyikin upeasti. Tuomari kuitenkin piti enemmän pikkuisesta kääpiöpystykorvasta. Vaikka kyllä se osasikin esiintyä kuin vanha tekijä. Näin täällä joskus käy, toinen tuomari tykkää toisesta ja toinen toisesta. Juuso ja Miki ovat juuri menossa kehään, joten ehditte sopivasti katsomaan sitä.

Kaikki keskittyivät katsomaan Juuson ja Mikin suoritusta. Erityisesti Sini katsoi kuinka sulavasti nuo kaksi toimivat yhdessä. Miki olisi varmaan mennyt solmuun jos Juuso vain olisi sitä pyytänyt. Kukaan ei ihmetellyt yhtään, että Miki ja Juuso saivat punaisen nauhan.

Lopulta avoin luokkakin oli loppusuoralla. Enää oli jäljellä sinisten ja punaisten kehät.

Sinisissä kilpailivat siis Rosa ja Taika, sekä Nea ja Veeti. Nea ja Veeti olivat sinisten avoimessa luokassa viidensiä. Veeti ei enää jaksanut koko näyttelytouhua ja heittäytyi hankalaksi. Se istui kun olisi pitänyt seisoa. Rosa ja Taika saivat palata kotiin ilman sijoitusta.

Punaisten kehään Rosa meni Sirun kanssa. Juuso ja Miki kilpailivat myös tiukasti parhaista sijoituksista. Rosa ja tiibetinspanieli Siru tulivat toiseksi, mutta Juuso ja Miki korjasivat  punaisten avoimen luokan voiton.

-  Onnea Juuso, voitto tuli ihan oikeaan osoitteeseen, Rosa sanoi.

-  Olette upeaa katsottavaa kun toimitte niin hyvin yhdessä, Nea jatkoi.

-  Niin, onnea vain, Sinikin onnitteli.

Samassa alkoi kuulua iloinen huuto.

-  Juuso, Juuusooo, onnea!

Kaikki kääntyvät katsomaan huudon suuntaan ja näkivät kuinka vaaleahiuksinen tyttö tuli Juusoa kohti ja hyppäsi muitta mutkitta Juuson kaulaan. Kaikki näyttivät hämmästyneiltä.

-  I-Iida? Juusokin näytti tyrmistyneeltä ja punastui.

Hän ei ollut osannut odottaa, että Iida ilmestyisi paikalle, saati käyttäytyisi niin tuttavallisesti hänen ystäviensä edessä, yhden illan jälkeen. Sinin ilme muuttui lannistuneeksi.

-  Ohhoh, Rosalta pääsi, mutta toipui hetkessä häkellyksestään. -  Hei olen Rosa, tuon Juuson serkku. Sinä varmaan olet Iida. Muistan sinut kentältä.

-  Hei vaan, juu ja minä olen siis Iida, Iida vastasi ja katsoi Juusoa rakastuneesti.

Rosa katseli ympärilleen ja huomasi äitinsä huitovan heille hieman kauempana.

-  Äiti näyttää siltä, että meidän pitäisi lähteä, hän sanoi.

-  Harmi ettemme ehdi jäädä katsomaan teidän viimeistä koitosta. Onnea vaan BIS-kehään, Rosa sanoi Juusolle.

Sini oli tyytyväinen, että pääsi pois tukalasta tilanteesta.

-  Ja onnea vain… muutenkin, Rosa vielä lisäsi ja katsoi säälivästi ystäväänsä Juusoa.

-  Niin, harmi kun ette jää, Juuso vastasi ja kastoi merkitsevästi Rosaa. Kehtasivatkin jättää hänet yksin selviämään Iidasta.

Sini katsoi vielä Juusoa ja tämän kaulassa roikkuvaa Iidaa ja lähti raahustamaan Rosan ja Johannan perässä kohti autoa.

Vasta autossa Rosa muisti, että hänellä oli kerrottavaa Sinille ja Johannalle.

- Kysyin siltä poliisi-sedältäni siitä irti olevasta kaukasianpaimenkoirasta. Se sanoi, että poliisilla on aika vähän keinoja puuttua asiaan. Oikeastaan ne voi ainoastaan huomauttaa asiasta, jos näkevät koiran irti ja aiheuttavan vaaraa… Rosa harmitteli.

- Mutta sittenhän voi olla jo liian myöhäistä! Ei kaukkari uhittelee leikillään, se tulee päälle tosissaan! Sini huudahti.

- Tiedetään. Eipä tässä paljon muuta voi, kuin yrittää pysyä pois tieltä, Rosa vastasi.

Autoon laskeutui painostava hiljaisuus. Näyttelyn riehakkaista tunnelmista oltiin kerralla siirrytty toiseen äärilaitaan. Siniä ahdisti nyt ihan tosissaan. Juuso ja Iida. Pelottava kaukasianpaimenkoira.

10.

Onneksi seuraava päivä oli sunnuntai ja vielä vapaapäivä. Johanna tuli heti aamulla yhdeksän aikaan hakemaan Siniä lenkille. Ilma oli hieman viileä vielä niin aikaisin, mutta auringonpaiste lupasi edes hieman lämpenevää. Taivaanrannassa näkyi kuitenkin muutamia tummia pilviä.

-  Miksi sinä et ottaisi seuraavalla kerralla Bellaa mukaan sinne mätsäriin? Johanna oli vieläkin ihan tohkeissaan eilisestä näyttelytouhusta. - Tavallaan harmittaa, että Jessi on sekarotuinen, kun ei sen kanssa voi mennä oikeisiin näyttelyihin, mutta onneksi ovat keksineet nuo mätsärit.

-  Kuulostaa ihan siltä, että on tainnut sinuunkin purra tuo näyttelykärpänen, mistä Rosa varoitteli, Siniä alkoi jo naurattaa.

-  Minun pitää kysyä Siljalta saako Bellaa edes viedä sinne näyttelyihin. Bella kun on jo niin vanha, että liekö jo liian vanha aloittamaan mitään näyttelytouhua, Sini pohti.

Pian tytöt olivat taas tutun taloyhtiön pihalla. Johanna jäi totuttuun tapaan odottamaan mattotelineelle, kun Sini kävi hakemassa Bellan. Hän soitti ovikelloa, mutta päätti samalla avata oven omilla avaimillaan.

-  Hei Silja ja Bella, Sini huuteli jo ovelta.

-  Huomenta, lenkillekö olette lähdössä? Silja venytteli tullessaan keittiöstä eteiskäytävään.

-  Hyvä kun tulit käymään. Minulla olikin sinulle asiaa. Olen lähdössä viikoksi matkalle, ja Bella tarvitsisi hoitajaa. Olen jo alustavasti kysynyt äidiltäsi, voisitko ottaa Bellan teille hoitoon. Jos sinulle käy siis? Silja katsoi hymyillen Siniä.

-  Ihanko totta? Totta kai minä hoidan, jos kerran minun vanhempani suostuvat siihen! Sini innostui.

-  No hyvä. On niin paljon mukavampaa jättää Bella tutun ihmisen hoiviin kuin koirahoitolaan.

-  Tosi hienoa! Mielelläni minä Bellaa hoidan!

Sini laittoi Bellan hihnaan ja suorastaan ryntäsi ulos, missä Jessi ja Johanna jo odottivatkin malttamattomina.

-  Ihanaa, saan Bellan meille hoitoon! Voin edes viikon kuvitella, että minulla on oma koira! Sini hehkutti Johannalle innoissaan heti ulos päästyään.

-  Huippu juttu! Johanna vastasi, sillä hän tiesi hyvin parhaan ystävänsä koirankaipuun.

Hetken aikaa Sini vain pälpätti, mitä kaikkea he voisivat tehdä Bellan kanssa. Ainakin hän ottaisi Bellan yöksi sänkyynsä nukkumaan, sanoi isä mitä sanoi. Sinistä ajatus pienen koiran painosta jalkojensa päällä oli kerrassaan ihana.

Tytöt lähtivät kävelemään kohti hiekkamonttua ajatuksenaan juoksuttaa taas koiria irti. Tytöt saapuivat montulle jutellen edellispäivän mätsäristä.

-  Mikähän se Iida oikein on? Johanna otti esiin aran aiheen.

Sinin mieli synkkeni taas.

-  Kai se on Juuson tyttöystävä, Sini huokaisi. - Miksi minulle aina käy näin? Sen kerran, kun kiinnostun jostain pojasta, se on varattu.

-  Minusta se näytti jotenkin oudolta tilanteelta, huomasitko kaikkien ilmeet? Juusokin näytti siltä, ettei olisi odottanut tyttöä, Johanna yritti piristää.

-  En minä mitään huomannut, Sini sanoi masentuneena.

Montulla ei ollut ketään, ja Bella ja Jessi juoksivat innoissaan. Aurinko paistoi niin kuin vain keväällä paistoi, ja vain pieni tuulenvire heilutti puiden oksia. Tytöt istuivat maahan, vaikka se olikin hieman kostea, ja nauttivat keväästä. Ensimmäiset ötökätkin olivat jo heränneet talvihorroksestaan. Koirat haistelivat sulaa maata. Tytöt istuivat hetken hiljaisina ja silmät kiinni omissa ajatuksissaan.

Kun tytöt havahtuivat unelmistaan, koiria ei näkynyt missään. Sini pomppasi vikkelästi jaloilleen.

-  Mitä minä sanon Siljalle jos Bellaa ei löydy? Mikä koiranhoitaja minä olen, jos hävitän koiran jo lenkillä ennen kuin koko koira on edes virallisesti tullut hoitooni? Sini alkoi hätääntyä.

Kohta pensaan takaa näkyi kuitenkin pieni valkoinen koira, jonka perästä tuli Jessi ja… Miki.

-  Onko teiltä kadonnut jotain? Juuso kysyi nauraen.

-  Teidätkö ne haistoivat? Sini huokaisi helpottuneena kun näki Bellan pyörivän taas jaloissaan.

-  Taisi olla jo huoli? Juuso kysyi pieni pilke silmäkulmassaan.

-  No hieman, Johanna myönsi ja katsoi Siniä.

-  Hei mitenkäs teillä meni eilen? Johanna tajusi kysyä, ja Sinikin jäi katsomaan Juusoa.

Juuso virnisti leveästi.

-  En voi uskoa tätä itsekään, mutta Miki oli Best in show!

-  Ihan tosi, onnea! Sini kiljaisi iloisena, mutta hiljeni sitten kun muisti Iidan.

Juuso vain hymyili säteilevästi eikä kiinnittänyt huomiota Sinin kummalliseen käytökseen.

Sitten Sini muisti Siljan, joka oli lähdössä matkalle. Se olikin loistava syy poistua paikalta ja epämukavasta tilanteesta. Sini ei halunnut, että Juuso saisi tietää hänen sekavista ajatuksistaan.

-  Meidän on varmaan lähdettävä, kun Silja on lähdössä, ja pitää mennä selvittämään se Bellan hoito. Ajatelkaa, jos vanhemmat vihdoin huomaisivat kuinka hyvin hoidan Bellaa, ja lupaisivat sen ansiosta minulle oman koiran, Sini haaveili ääneen.

Tytöt ottivat koirat kiinni. Samalla aurinkokin meni pilveen. Taivaalle kerääntyvät pilvet olivat tummia.

-  Ihan hyvään aikaan lähdemmekin, kohta alkaa sataa, Johanna sanoi.

Tuuli jo melko kylmästi. Se riepotteli maassa lojuvaa karkkipaperia edestakaisin. Juuso päätti silti jäädä montulle vielä hetkeksi ja antaa Mikin juosta vielä vähän. Hän ehtisi kyllä sateen alta kotiin.

Tytöt nousivat hiekkamontun reunaa vaitonaisina. Sinin ajatukset risteilivät Juusosta ja Iidasta Bellaan ja viikonmittaiseen hoitojaksoon. Johannakaan ei puhunut mitään. Yht’äkkiä Bella jähmettyi paikoilleen, eikä enää suostunut liikkumaan metriäkään. Sini nykäisi koiraa hihnasta ja maanitteli sitä eteenpäin, mutta koira alkoi vain peruuttaa ravistellen samalla itseään irti valjaista. Sini kurkkasi montun reunan yli kävelytielle ja näki syyn. Tutuksi tullut kaukasianpaimenkoira ilmestyi mutkan takaa. Se oli jälleen irti, eikä omistajaa näkynyt missään. Bellan valtasi paniikki. Se vinkui, eikä se pitänyt tilanteesta lainkaan. Muutaman kymmenen metrin päähän päästyään kaukasianpaimenkoira huomasi Bellan ja Jessin ja alkoi murista hampaansa paljastaen. Se seurasi tiiviisti katseellaan, miten Bella ja Jessi reagoisivat.

Tytöt seisoivat kauhusta jähmettyneinä paikoillaan ja tuijottivat suurta koiraa. Tuuli yltyi edelleen, se hakkasi paljaita oksia ja taivutteli latvoja uhkaavasti. Sekunnit tuntuivat minuuteilta, kun koirat arvioivat toisiaan. Bella pelkäsi, ja niin pelkäsi Sinikin. Sini kiristi Bellan hihnaa ja yritti perääntyä hitaasti pieni koira mukanaan. Sini nielaisi ja otti muutaman varovaisen askeleen taaksepäin. Bella seurasi liikettä hänen jalkansa juuressa. Se haki tytöstä turvaa. Sinin teki mieli kaapata Bella syliinsä, mutta kieltävä ääni takoi hänen takaraivossaan. Bella ei olisi hänen sylissään yhtään paremmassa turvassa.

Yhtäkkiä kaukasianpaimenkoira loikkasi viimeiset metrit heitä kohti ja hyökkäsi suoraan Bellan kimppuun. Sini ei paniikissaan osannut muuta kuin huutaa ja kiljua koiralle. Johanna peruutti Jessin kanssa kauhuissaan kauemmaksi, sillä Jessi aloitti vimmatun rähinän. Se yritti puolustaa ystäväänsä, ja Johannalla oli todella suuri työ pitää koiraa kiinni. Vihainen kaukasianpaimenkoira näytti menneen raivon valtaan, kun se puisteli pientä koiraa. Bella huusi ja kiljui peloissaan ja kivuissaan. Vaikka tilanne ei kestänyt kuin muutaman sekunnin, tuntui, että kaikki olisi kestänyt kauemmin. Koira ei halunnut laskea saalistaan irti vaan piti Bellaa hampaissaan. Vihdoin kaukasianpaimenkoiran omistaja löntysti paikalle.

- Pimu irti, IRTI! mies huusi ja yritti kiskoa koiraansa irti Bellasta, mutta turhaan.

Lopulta mies potkaisi omaa koiraansa, jolloin sen ote lopulta hieman heltisi. Koira ärähteli omistajalleenkin, mutta mies repi sen väkisin irti uhristaan. Saatuaan suuren koiran haltuunsa mies vain vilkaisi maassa makaavaa Bellaa. Hän ei kysynyt kuinka Bellalle kävi saati antanut yhteystietojaan. Mies vain käveli sanaakaan sanomatta koiraansa niskasta raahaten pois.

Sini ryntäsi Bellan luokse joka uikutti hiljaa kipeänä. Verta oli joka puolella. Sini itki järkyttyneenä eikä uskaltanut ottaa Bellaa syliinsä, jottei olisi satuttanut sitä enää pahemmin. Sini ei tiennyt mitä olisi tehnyt. Hän kyykistyi koiran viereen ja silitteli verestä punaiseksi värjääntynyttä turkkia. Kyyneleet valuivat silmistä ja hän nyyhki hysteerisenä.

Juuso oli kuullut rähäkän ja tuli juoksujalkaa paikalle. Ensimmäiset vesipisarat putosivat heidän niskaansa, mutta kukaan ei huomannut sitä. Johanna seisoi yhä hieman kauempana Bellasta ja Sinistä kasvoillaan järkyttynyt ilme. Hän puristi Jessiä kaulapannasta. Koiran kurkusta kuului edelleen matalaa murinaa.

-  Hyvänen aika, mitä täällä on tapahtunut? Juuso kysyi säikähtäneenä.

Kumpikaan tytöistä ei osannut vastata. Juuso otti ohjat käsiinsä.

-  Johanna, ota Miki ja Jessi ja mene vaikka teille odottamaan nyt. Soita myös Bellan omistajalle ja kerro mitä tapahtui. Me viemme Sinin kanssa Bellan päivystävälle eläinlääkärille ja soitamme kun Bella on hoidossa, Juuso antoi ohjeet käskevällä äänellä.

Johanna ei liikahtanutkaan. Hän pystyi vain tuijottamaan pahoin loukkaantunutta Bellaa. Se näytti aivan kamalalta.

-  Johanna! NYT! Juuso karjaisi.

Johanna havahtui järkytyksestään, otti Mikin Juusolta ja lähti kävelemään rivakoin askelin kotiin päin. Sini ei edes nähnyt parhaan ystävänsä lähtöä. Hän ei nähnyt mitään. Hän näki vain pienen koiran edessään.

Juuso riisui takkinsa ja nosti pienen koiran sen päälle. Koira uikutti vaimeasti.

-  Sini, ota Bella varovasti syliisi ja juttele sille, yritä saada se rauhoittumaan. Minä soitan kyydin meille ja yritän saada päivystävän eläinlääkärin kiinni.

Sini yritti nikotellen hillitä itkuaan, jotta olisi saanut puhuttua koiralle. Hän keinutteli koiraa kuin pientä lasta ja jutteli hiljaisella äänellä. Bella painoi päänsä Sinin kättä vasten ja katsoi tätä anovasti ruskeilla silmillään. Ihan kuin se olisi pyytänyt apua. Vettä alkoi tulla kaatamalla, mutta Sini ei tajunnut kastuvansa, hän keskittyi vain Bellaan.

Juuso puhui puhelimeen hiljaa samalla, kun kiidätti Siniä käsivarresta kiskoen kohti lähintä autotietä.

-  Veljeni tulee antamaan meille kyydin, ja päivystävä eläinlääkäri osaa odottaa meidän tuloamme, Juuso kertoi kun oli lopettanut puhelun. - Miten Bella jaksaa?

-  Tärisee ja valittaa, Sini vastasi peloissaan. - Voi Juuso, kuinka Bellan käy? Sini nyyhki.

-  Viedään se nyt vain eläinlääkäriin, hän osaa vastata paremmin.

Hiukset ja vaatteet liimautuneena ihoon Juuso ja Sini nousivat heitä odottavaan autoon. Juuson veli oli kaikeksi onneksi ollut kotona ja pystynyt toimimaan nopeasti. Sini ei jälkikäteen muistanut automatkasta mitään, hän keskittyi vain pitämään itsensä ja koiran rauhallisena.

Klinikalla eläinlääkäri otti Bellan heti tutkittavakseen. Bellan ympärillä hääri äkkiä lääkärin lisäksi joukko vihreisiin asuihin pukeutuneita hoitajia. Sini lysähti odotushuoneen tuolille istumaan ja painoi päänsä käsiin. Hän ei voinut mennä katsomaan, mitä Bellalle tehtiin. Vaaleat märät hiukset valuivat hänen kasvoilleen ja valuttivat vettä hänen nenänvarttaan pitkin. Sini tärisi sekä kylmästä että pelosta, ja hänen hampaansa kalisivat vastakkain. Hänen takkinsa oli verinen, ja mutaiset kasvot valkeina hän vaikeroi.

-  Miten saatoin antaa näin käydä? Mitä Silja sanoo, voi Bella!

Juuso tuli Sinin viereen ja otti Sinin syleilyynsä. Tyttö itki hänen olkaansa vasten.

-  Ei se ollut sinun vikasi, se olisi voinut sattua kenelle vain. Tajuatko, se toinen koira oli vihainen ja irti, et olisi voinut tehdä yhtään mitään.

-  Olisin voinut ottaa Bellan syliin.

-  Onneksi et ottanut, muuten sinäkin olisit sairaalassa. Se koira olisi tullut päälle joka tapauksessa. Se oli päättänyt saada saaliinsa.

Sini oli hetken hiljaa. Huoneessa oli hiljaista ja siellä haisi sairaalalle. Seinillä oli kuvia koirista ja kissoista sekä joitain ilmoituksia. Lopulta Sini rikkoi hiljaisuuden ja kuiskasi:

-  Kiitos. Kiitos että olet siinä. En minä olisi päässyt tänne yksin.

Juuso puristi Sinin kättä rohkaisevasti. He istuivat hetken vieretysten odotushuoneessa ja miettivät Bellaa. Oli aavemaisen hiljaista. Odotushuoneeseen ei kuulunut mitään oven takana meneillään olevasta toimenpiteestä. Sinillä ei ollut aavistustakaan, mitä Bellalle tehtiin. Mitä sen auttamiseksi voitaisiin tehdä?

-  Minun täytyy ilmoittaa Siljalle, että olemme täällä. Annatko numeron?

Sini etsi puhelimestaan Siljan numeron ja ojensi sen pojalle. Juuso meni ulos soittamaan ja samalla myös rauhoittumaan. Bella oli näyttänyt aika pahalta.

Hetken kuluttua Juuso palasi takaisin sisälle.

-  Silja on tulossa tänne. Pitäisikö sinun mennä kotiin tai ainakin soittaa vanhemmillesi? Olet ihan märkä ja likainen. Paleleeko sinua?

-  En lähde minnekään ennen kuin tiedän, kuinka Bellan käy, Sini sanoi vihaisesti.

Juuso ei alkanut väittää vastaan vaan meni istumaan takaisin Sinin viereen.

Siljalta kesti noin 10 minuuttia saapua paikalle.

-  Voi Sini! Silja halasi Siniä kun hän ryntäsi klinikan ovesta sisään. -  Soitin matkalla Johannalle, ja hän kertoi, mitä tapahtui. Tämä on kauheaa, kuinkahan Bella voi? Silja oli myös hädissään.

-  Anteeksi Silja, Sini purskahti lohduttomaan itkuun nähdessään, että Siljakin pidätti kyyneliä.

-  Tyttö hyvä, eihän se sinun vikasi ollut!

Samassa hetkessä lääkäri odotustilaan ja pyysi Siljaa toimenpidehuoneeseen. Hetken kuluttua Silja palasi takaisin suuret kyyneleet silmissään. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään. Sini tajusi tilanteen ilmankin ja alkoi jälleen itkeä.

-  Ei, ei, ei, minä tapoin Bellan, ei Bella! Juuso veti hysteerisen tytön syliinsä ja keinutti hiljaa.

-  Bellalla oli sisäisiä repeämiä eikä leikkauskaan olisi välttämättä onnistunut. Jo pelkkä nukuttaminen noin iäkkäälle koiralle olisi voinut olla kohtalokasta. Turhaa kidutusta, nyt Bella ei enää tunne kipua. Näin on parempi, Silja puhui melkein kuiskaten.

Silja istui Juuson viereen ja tavoitteli Sini kättä omaansa. Sinin ensimmäinen reaktio oli tempaista kätensä pois, mutta hän hillitsi sen. Juuri nyt tuo nainen saisi tehdä hänelle mitä halusi. Oli hänen vikansa, että Siljan koira oli kuollut.

Pienen hiljaisen hetken jälkeen Silja yskähti varovaisesti.

-  Jaksaisitteko lähteä vielä käymään kanssani poliisilaitoksella? Aion tehdä rikosilmoituksen koiran omistajasta. Hän ei saa päästä kuin koira veräjästä. Poliisi haluaa varmasti kuulla suoraan teiltä, mitä oikein tapahtui, Silja sanoi väsyneenä.

Sini vain nyökkäsi ja seurasi Siljaa tämän autoon. Uskomatonta, hän ajatteli. Hehän olivat varoittaneet poliisia! Kaukasianpaimenkoira oli kuin olikin ollut vaaraksi. Kukaan ei vain ollut uskonut heitä. Ja nyt oli todellakin liian myöhäistä. Aivan kuten he olivat sanoneetkin.

11.

Seuraavalla viikolla Sini ei olisi halunnut mennä kouluun, mutta vanhemmat pakottivat. Kouluun tullessaan hän kuitenkin livahti nopeasti luokkaan ja pysytteli välitunnit omassa yksinäisyydessään. Muutaman piristämisyrityksen jälkeen Johannakin tuntui ymmärtävän, ja antoi hänen olla.

Kotiin tultuaan hän puki heti päällensä yövaatteet ja kaivautui peittonsa alle. Hän makasi peiton alla ja syytti itseään. Välillä hän kulki yöpaidassaan huoneesta toiseen eikä osannut tehdä mitään. Hän vain kertasi tapahtumaa uudelleen ja uudelleen. Päässä pyöri ajatuksia siitä, miksi hän oli lähtenyt juuri silloin kotiin montulta, miksi juuri sitä kautta, miksi hän ei ollut ottanut Bellaa syliin, miksi hän ei potkaissut toista koiraa tai tehnyt ylipäätään mitään. Hän ei halunnut tavata ketään, eikä vastannut puhelimeen.

Muutaman kerran Johanna olisi halunnut tulla käymään, mutta Sini ajoi hänet aina pois. Monta kertaa Johanna oli myös yrittänyt soittaa, mutta ei Sini ollut mennyt puhelimeen. Juusokin oli yrittänyt soittaa kerran. Sini ei ymmärtänyt Johannaa ja Juusoa. Kuka tällaista koirantappajaa haluaisi tavata? Sini mietti.

Öisin Sini näki painajaisia. Koira hyökkäsi välillä Bellan ja välillä Mikin tai Jessin päälle, ja aina hän heräsi omaan huutoonsa. Mustat silmäpussit kertoivat karua kieltään valvotuista öistä. Sini kuvitteli muidenkin syyttävän häntä. Äiti alkoi olla jo huolissaan.

-  Sini, sinun täytyy selvittää tämä asia, et sinä muuten saa nukutuksi, äiti yritti patistella. Hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville.

Perjantaina, viisi päivää tapaturman jälkeen Johanna oli jälleen Rosan ja koirien kanssa montulla. Ei auttanut jäädä pelkäämään. Elämän oli jatkuttava. Johanna oli myös kuullut, että heidän päälleen hyökännyt koira olisi otettu pois omistajaltaan. Se ei enää purisi ketään.

-  Yritin taas eilen käydä Sinin luona, mutta ei se halunnut tavata minua. Olen yrittänyt myös soittaa, mutta turhaan, Johanna sanoi voimattomana. - En tiedä enää oikein mitä tehdä.

Johanna istui maahan. Aurinko paistoi kauniisti, mutta se ei lohduttanut tyttöjä.

-  Jokainen suree tavallaan, Sini ottaa tämän todella raskaasti, Rosa pohti hiljaisella äänellä.

Hän istuutui Johannan viereen.

-  Niin, kyllähän se vaikutti myös minuun ja varmasti myös Juusoon, mutta Sini syyttää itseään.

Tytöt istuivat hetken hiljaa. Yhtäkkiä Johanna pomppasi seisomaan.

-  Turha tätä on märehtiä, ei se Bellaa tuo takaisin.

Hän kaivoi taskustaan tennispallon ja alkoi riehakkaan leikin koirien kanssa. Rosa yhtyi ilonpitoon. Ilo tuntui hieman väkinäiseltä, mutta Rosa tiesi sen silti olevan murhetta parempi vaihtoehto.

Hetken päästä paikalle saapuivat myös Juuso ja Nico koirineen.

-  Täällähän on meno päällä, Juuso totesi katsellessaan menoa.

Huomaamatta ja sopimatta montusta oli tullut kaikkien yhteinen kokoontumispaikka, vaikka aiemmin he tuskin kertaakaan olivat törmänneet siellä toisiinsa.

Miki ja Pomo yhtyivät muiden koirien ja Johannan ilonpitoon, ja iloinen haukkuminen kuului kauas.

-  No hei! Rosa hihkaisi iloisena.

-  Tervehdys kultaseni, joko on ollut ikävä? Juuso virnisti Rosalle ja pörrötti tämän hiuksia.

-  Mites Iidan kanssa sujuu? Rosa kiusasi Juusoa.

Juuso vakavoitui.

-  Ihan hirveä tilanne. Iida ei oikeastaan kiinnosta minua kuin ystävänä, mutta en halua pahoittaa hänen mieltään. Siksi aina vain huomaan olevani Iidan kanssa elokuvissa tai syömässä. Se soittelee usein ja minäpoika vain myöntelen.

-  Voi meidän Juusoa! Joka tytön unelma, kun vain myöntelee, Rosa nauroi ja sai sekä pojan, että koiralauman peräänsä. -  Ei saa kutittaa! Rosa huusi kun Juuso sai hänet kiinni.

Koirat olivat hieman hämmentyneitä painivista ihmisistä ja ne haukkuivat kaksikon ympärillä. Ne eivät tienneet pitäisikö mennä avuksi.

-  Kaheleita, Nico totesi.

-  Niinpä, Johanna oli samaa mieltä.

12.

Sunnuntaina Sinin äiti oli jo saanut tarpeekseen siitä, ettei Sini edes yrittänyt selvittää asioita Siljan kanssa. Kalpeat kasvot, likainen tukka ja tummat silmänaluset saivat äidin todella huolestumaan tyttärensä terveydestä. Merja Vänskä ei kuitenkaan tiennyt, mitä hän olisi voinut tehdä. Hän oli neuvoton tyttärensä murheen edessä. Oli kai vain pakko yrittää patistella tyttöä liikkeelle. Vähitellen murhe pakostikin unohtuisi.

Puhelimen soidessa äiti käski Siniä vastaamaan.

-  Minulla on kädet aivan lihapullataikinassa, äiti huusi keittiöstä.

Hieman vastustellen Sini lopulta vastasi puhelimeen.

-  Silja tässä, hei. Tule tänään viideltä meille, minulla on asiaa. Mitään vastaväitteitä en halua kuulla, joten nähdään silloin. Hei, hei!

Luurista alkoi kuulua merkkiääni. Silja oli sulkenut puhelimen edes kuuntelematta Sinin vastausta.

-  Kuka se oli? Äiti kysyi kummissaan niin lyhyestä puhelusta.

-  Silja. Käski mennä käymään. Mutta en minä halua, Sini mutisi ja alkoi laahustaa taas huonettaan kohti.

-  Nyt, stop siihen paikkaan! Äiti komensi. – Nyt tämä haamun leikkiminen saa luvan riittää. Nyt menet suihkuun, kaivat farkut ja t-paidan kaapistasi, pukeudut, kampaat tukkasi, harjaat hampaasi ja marssit Silja luo!

Sini tuijotti äitiään hölmistyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt äitiä tuollaisena, noin hurjistuneena huolesta. Hän ei yksinkertaisesti osannut olla tottelematta.

Suihku tuntui itse asiassa todella hyvältä. Puhdas tukka sai mielen virkistymään vähän. Sini huomasi mielensä kohoavansa hieman siitäkin, kun hän kiskoi farkut jalkaansa. Tuntui hyvältä vähän laittautua, vaikka se sotikin suruaikaa vastaan. Ilmettään Sinin ei silti tarvitsisi muuttaa. Hän ei uskonut enää koskaan hymyilevänsä. Se ei olisi mitenkään mahdollista, ei tämän kaiken jälkeen.

Varttia vaille viisi Sini soitti Siljan ovikelloa. Tuttu rappukäytävä oli hiljainen, ja tuntui oudolta, ettei oven takaa kuulunutkaan Bellan haukkua. Kyyneleet kohosivat taas hänen silmiinsä. Sinille muistui mieleen avain jota oli käyttänyt niin monet kerrat.

- Täytyy varmaan antaa se takaisin Siljalle, Sini mietti.

Silja tuli avaamaan oven melkein heti.

-  Hyvä kun tulit.

-  No, mitähän asia koskee? Sini tiedusteli hieman nyrpeänä. Hän tiesi kuulostavansa töykeältä, mutta Sini ei jaksanut välittää.

-  Malttia tyttöseni, odotetaan että muutkin tulevat paikalle, Silja sanoi ja ohjasi Sinin olohuoneeseen.

Silja meni keittiöön keittämään teetä. Sini istui sohvalla ja pyöritteli sormiaan. Miten outoa olikaan istua tässä sohvalla, kun Bella ei ollut rapsuteltavana tai pyörimässä jaloissa. Sinin silmät kostuivat jälleen aivan väkisin. Hän ei ajatuksissaan huomannut Siljan tuloa olohuoneeseen.

-  Minullakin on kova ikävä Bellaa. Huomaan aamulla herääväni ajoissa lenkille ja sitten muistan, ettei minun tarvitsekaan, Silja sanoi ja katsoi pöydällä olevaa kuvaa Bellasta. – Pettymys ja suru on joka kerta yhtä suurta.

Pettymys, Sini ajatteli. Silja oli pettynyt häneen. Mutta ei se mitään. Sinikin oli pettynyt itseensä.

Silja aavisti selvästi Sini ajatukset.

- En minä sinuun tietenkään ole pettynyt. Vain siihen, ettei Bella olekaan enää täällä.

Sini hymähti, mutta ei vastannut mitään. Huoneeseen laskeutui jälleen hiljaisuus.

Ovikellon soitto havahdutti nuo kaksi mietteistään.

-  No nyt he tulivat.

Sini katsoi Siljaa kummissaan. Silja pyyhkäisi silmänsä ja meni avaamaan.

-  No hei, tervetuloa! Tulkaa istumaan olohuoneeseen. Sini onkin jo tullut.

Pian Sini huomasi, ketä Silja oli tarkoittanut, sillä Johanna ja Juuso siirtyivät eteisestä olohuoneeseen. Johanna tuli istumaan sohvalle Sinin viereen ja Juuso meni nojatuoliin.

-  Mukavaa nähdä sinua, Johanna sanoi ja halasi ystäväänsä.

-  Niin teitäkin. On ollut vain hieman vaikeaa, Sini vastasi hiljaa.

-  Niin on meillä kaikilla, se tapahtuma järkytti meitä kaikkia, Johanna sanoi.

Sini katsoi ystäviään.

-  Kaikilla on oma tapansa käydä asiat läpi, Juuso sanoi ja katseli Bellan kuvaa.

Silja kantoi kuppeja olohuoneen puolelle.

-  Tuon nämä tarjottavat tänne ja sitten kerron miksi kutsuin teidät.

Kun he olivat saaneet kupit eteensä, Silja katsoi jokaista vuorotellen.

-  Ensiksi haluan selvittää asiat. Bellan kuolema ei ollut kenenkään vika.

Silja katsoi Siniä. Sini tunsi kyyneleiden jälleen polttavan silmissään.

- Se oli tapaturma, vahinko, joka olisi voinut sattua kenen kanssa tahansa. Bella sai hyvän ja pitkän elämän, moni koira ei edes elä 10-vuotiaaksi. Välillä minulla on kovakin ikävä Bellan pienten tassujen rapinaa, mutta tiedän, että elämän on jatkuttava nyt ilman Bellaa, Silja painotti jokaista sanaansa. - Sitten haluan kiittää Juusoa nopeasta ja päättäväisestä toiminnasta, ja haluan korvata takkisi, joka meni pilalle.

Silja ojensi kirjekuorta Juusolle.

-  En minä mitään tarvitse, Juuso mutisi vaivaantuneena.  Hän meni hämilleen saamastaan huomiosta.

-  Tiedän ettet vaatisi mitään, mutta minä haluan, Silja sanoi napakasti ja työnsi kirjekuoren Juuson eteen.

Vastahakoisesti poika otti sen.

-  Kolmas asia minkä haluan kertoa, on se, että Bellan kimppuun hyökänneen koiran omistaja on joutunut vastuuseen. Hän saa eläintenpitokiellon ja joutuu maksamaan minulle korvauksia. Poliisi tarttui nopeasti toimeen kun kerroin, mitä oli tapahtunut ja mitä kaikkea vielä pahempaa olisi voinut käydä.

-  Hyvä kuulla, ettei se mies saa pitää enää eläimiä ja joutuu maksamaan ajattelemattomuudestaan, Johanna huokasi.

Sini helpottui hieman kuulemastaan, ettei näin voisi käydä enää muille. Hänen ei tarvitsisi pelätä Mikin tai Jessin puolesta.

-  Mitä sille koiralle kävi? Johanna kysyi.

-  Se otettiin huostaan ja arvioidaan, voidaanko sitä sijoittaa edelleen osaaviin käsiin. Olisi sääli jos koira jouduttaisiin lopettamaan omistajan laiminlyöntien vuoksi. Koira ei ole edes kahta vuotta, Silja sanoi.

-  Sitten on vielä yksi asia, Silja jatkoi ja katsoi tarkkaan Siniä. - Minulle on tulossa uusi koira.

Kaikki katsoivat Siljaa ihmeissään. Oli aivan hiljaista, kun hän jatkoi:

-  Se on 5-vuotias perhoskoiratyttö. Kuulin siitä ystäväni kautta, ja se pikkukoira olisi lopetettu, jos uutta kotia ei olisi löydetty nopeasti. Siksi tämä tapahtui niin äkkiä. Perheen lapselle oli tullut allergiaa. Sen nimi on Venla, Silja selosti.

-  Haluan korostaa, ettei Venla tule korvaamaan Bellaa. Bella tulee jäämään sydämeeni ikuisesti, mutta elämän on jatkuttava. En halua enää herätä aamuisin turhaan, ja pienet tassut kuluttavat taas lattiaa. Ja täällä kotona ei ole enää aivan liian hiljaista, Silja hymyili ja katsoi edelleen Siniä. – Sinä saat hoitaa Venlaa aivan kuten hoidit Bellaakin, Sini, jos haluat. Minä luotan sinuun.

Sini oli hiljaa. Kuinka Silja saattoi hankkia näin pian uuden koiran? Vaikka olisihan hän sankari pelastaessaan pienen koiran hengen ottamalla sen suojiinsa. Kuinka hän voisi ulkoiluttaa Venlaa kaiken tapahtuneen jälkeen? Se ei olisi yhtään samanlaista kuin Bellan kanssa. Ja entä jos sillekin tapahtuisi jotain?

Sekavat tunteet pyörivät Sinin päässä. Hän tarttui kuitenkin höyryävään teemukiinsa, kun Silja sitä kehotti.

-  Juokaahan nyt.